Kameran tallentamat otokset havupuuviidakoiden keskellä liplattelevien lammikoiden syvyyksistä ja talven kylmää pimeyttä hohtavista hangista kaukana ihmisten kyhäämistä rakennelmista muistuttavat paikoista, jotka ovat vielä lähellä ja koettavissa.

Mutta kuinka kauan, elokuva kysyy, ellemme osaa ja uskalla kääntää kurssia suhtautumisessamme ympäristöön.

Pääkuvaaja Teemu Liakka tunnetaan kaupallisista menestysdokumenteista Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2015). Ne saivat katsomoon paljon sellaista väkeä, jotka eivät tapaa katsoa dokumentteja valkokankaalta.

Lähivuosien elokuvista se on teemaltaan, toteutukseltaan ja näkökulmaltaan paljolti sukua kotimaiselle Eläinoikeusjutulle (2022), joka kertoo lihateollisuuden ylivaltaa kyseenalaistavien kamppailusta itseään suurempia voimia vastaan.

Ohjaaja itse on suomalaisen dokumenttielokuvan tunnetuimpia, jonka tuotanto ulottuu varhaisesta Joutilaista (2001) taiteilijakuvaukseen Aalto (2020).

SUUTARIN kohdehenkilöitä ovat metsäaktivistit, jotka käyvät poliittista, ideologista ja henkilökohtaista taistelua teollisuuskoneistoa ja yhteiskunnallista järjestelmää vastaan, jotka heidän mielestään haluavat hyötyä luonnosta vain sadonkorjaajina.

Taloudellisen hyvinvoinnin ja ympäristönsuojelun intressien osuessa toisiaan vastaan jälkimmäisen on taipumus hävitä.

Railo kärjistyy käsinkosketeltavaksi, kun kahden nuoren ja oikeamielisyydestään varman päähenkilönaisen vastassa toisella puolella pöytää on joukko harmaantuneita keski-ikäisiä miehiä opettavaisine viisauksineen ja korulauseineen sekä ikiaikainen mantra rahan ylivertaisuudesta.

Lyhyt kohtaus metsäyhtiön kypäriin ja varustuksiin pukeutuneiden aktivistien bussimatkasta teollisuuslaitoksen piippujen taivaalle tupruttamien päästöjen keskellä muodostuu yllättäen koko elokuvan riipaisevimmaksi episodiksi.

Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, ja siksi kapinallisia nähdään protestoimassa tehtaan porteilla, sorateillä ja kuusimetsikössä sekä suunnittelemassa seuraavia siirtoja.

Ida Korhonen.

EETTISENÄ dokumenttina ja idealismin kuvauksena Havumetsän tarina ei ole kuitenkaan Eläinoikeusjutun veroinen.

Jälkimmäisessä on monta tasoa ja myös aktivistien itsereflektiota sekä pohdintaa käytettyjen keinojen mielekkyydestä. Sellaista kollaasia ei nyt nähdä.

Havumetsän sammakkoperspektiivi vie lähelle henkilöitä mutta pitää näkökulman yksityisenä. On toki kuvaavaa, kuinka iäkäs vaari läksyttää tyttöä metsänhoidosta tai miten henkilöt tuntevat tuskaa luonnon katoavuudesta.

Dokumentista puuttuu tarkoituksella tai materiaalin rajoituksista johtuen draaman kaarta. Mitään järin suurta ei saavuteta, ellei putkaan tai televisiouutisiin pääsyä lasketa. Välillä viulumusiikki pauhaa häiritsevästi.

Lopputulos on varsin visuaalinen ja humaani mutta odotettu. Kysymyksiä jää: Mikä on aktivistien vaihtoehto ja onko se realistinen? Vai riittääkö olla idealisti ja oikeassa?

ELOKUVA:
Havumetsän lapset
Ohjaus: Virpi Suutari
2024, 92 minuuttia
★★★☆☆