Teoksen ideoijan ja koreografin, Puolan kansallisbaletin taiteellisen johtajan Krzysztof Pastorin mukaan Pawel Chynovskin muokkaama käsikirjoitus perustuu sekä alkuperäiseen Bram Stokerin Dracula-romaaniin (1897) että Francis Ford Coppolan elokuvaan vuodelta 1992.

Kirjassa tai elokuvassa runsas määrä tapahtumia, henkilöitä ja yksityiskohtia voi varmasti toimia, mutta näyttämöllä ei. Elokuvan nähneellä tai kirjan lukeneella voi olla helpompaa, mutta muuten katsojalla on täysi työ yrittää selvittää, kuka on kuka, miksi hän on mukana tarinassa ja mistä mikin tapahtuma seuraa. Käsiohjelman juoniselostuskaan ei aina auta, koska siinä ei ole kaikkia tapahtumia eikä varsinkaan henkilöiden taustoja.

KOKONAISTUNNELMALTAAN ja visuaaliselta ilmeeltään Dracula on niin kauhugenreen kuuluva kuin balettinäyttämöllä nyt voi olla. Siis enemmän romanttiseen rauniokauhuun ja salaperäiseen yliluonnollisuuteen kuin varsinaisiin pelko-ja jännitysefekteihin suuntautuva.

Myös elokuvan musiikki toimii erinomaisesti tunnelman ylläpitäjänä, onhan se suurimmaksi osaksi Wojciech Kilarin juuri Coppolan elokuvaan säveltämää. Lisänä on hänen muuta elokuvamusiikkiaan sekä klassisia sävellyksiään. Michael Brettin yhteen sovittamana musiikki soi yhtenä kokonaisuutena, eivätkä eri teokset nouse erilleen, ellei niitä nimenomaan halua niin kuulla.

Pastorin mukaan hänen Dracula-balettinsa on ennen kaikkea rakkaustarina. Eikä kantaesityksensä Länsi-Australian baletissa vuonna 2018 saaneessa esityksessä veri erityisemmin lennäkään. Toki vampyyrit himoitsevat verta, puraisujälkiä etsitään ja tappojakin tapahtuu. Punaisena lankana kulkee silti rakkaus tai oikeastaan Draculan lähes pakkomielteeksi muuttunut intohimo väärän huhun vuoksi itsemurhan tehnyttä puolisoaan kohtaan terästettynä vihalla kirkon suuntaan. Lopussa seuraa sovitus, kun Dracula kieltäytyy muuttamasta häneen ihastunutta Minaa vampyyriksi, ja sen sijaan haluaa tämän lopettavan omat vuosisatojen mittaiset kärsimyksensä.

KOREOGRAFISESTI esitys on erittäin ”hyvin sulavaa”. Pastorin liikekieli on muutamin nykyvivahtein ryyditettyä perusbalettia, jossa liikkeen virtaavuus ja hengittävyys ovat keskeisiä tekijöitä. Tuska ja traagisuus näkyvät lähinnä käsien liikkeissä ja eleissä. Edes eri parien jäähyväis- tai muut duetot eivät jää mieleen muusta kuin kauniista sujuvuudesta ja muutamasta näyttävämmästä nostosta.

Poikkeuksena ovat psykiatrisessa hoitolaitoksessa olevan Renfieldin osuudet, joissa on särmää ja omintakeisuutta ja jotka Atte Kilpinen tulkitsee aivan huikealla tavalla.

Muutenkin koko teoksen parasta antia ovat tanssijat. He ovat läsnä ja heidän tanssinsa on pakotonta, kevyttä ja teknisesti moitteetonta.

Draculan rooli on esityksessä jaettu kahtia, vanhaksi Draculaksi ja nuoreksi mieheksi, joksi hän aina muuttuu verta juotuaan. Kun ratkaisuun tottuu, se toimii, vaikka aina ei olekaan täysin selvää miksi hän on vanha tai nuori. Michal Krčmář nuorena ja Sergei Popov vanhana Draculana täyttävät tanssillisesti rooliensa mitat. Tulkinnallisesti kumpikin on melko ohut, mutta se on osittain myös koreografian syy.

Zhiyao Chen Minana, asianajaja Jonathan Harkerin rakastettuna sekä Draculan alussa kuolevan puolison ”kaksoisolentona” tarinan nykyajassa, on herkkä, riipaiseva ja tanssillisesti upea. Myös Jun Xia Harkerin roolissa on tanssillisesti vahva ja säteilevä. Abigail Sheppardissa Minan ystävänä Lucyna on sähäkkyyttä ja elämäniloa, joka vaihtuu vampyyriksi muuttumisen myötä traagisuudeksi.

Vaikka Dracula-esitys ei varsinaisesti ole vertahyytävä kauhuesitys, ei se myöskään ole mikään lastenjuttu, vaikka erilaiset vampyyrit ovatkin nykyään populäärikulttuurissa äärimmäisen suosittuja. Ja jotta pysyy tapahtumista kunnolla kärryillä, voi olla hyvä etukäteen tutustua jompaankumpaan esityksen pohjana olleista teoksista, kirjaan tai elokuvaan.