Vuonna 2006 perustettu ryhmä, pääohjaajanaan ja taiteellisena johtajanaan Seija Hakkarainen, on alusta saakka tehnyt aivan oman näköisiään esityksiä, joissa eri taiteen lajit yhdistyvät toisiinsa usein yllättävillä tavoilla. Esitysten maailmankuva ja miljöö ovat myös usein jotenkin vinksahtaneita ja absurdilla huumorilla silattuja.

Näin on myös ” Ultrassa” esittivät tanssijat Saara Elgland ja Heidi Suur-Hamari sekä akrobaatit Niko Miettinen ja Visa Niemelä.

Tummanpuhuvaa näyttämöä hallitsee taustalla sammuvan auringon tai intiaanien unisieppaajan mieleen tuova rakennelma, jonka valo välillä katoaa kokonaan. Muutenkin Antti Lampisen valot nousevat tässä esityksessä yhtä keskeiseen rooliin kuin itse esiintyjätkin. Valot muotoilevat liikkumistilaa, kuvioivat lattiaa tai värjäävät näyttämön. Ne luovat esityksen oudon mutta kiehtovan maailman.

CUM nimittää esitystyyliään progesirkukseksi, jossa tällä kertaa risteytetään klassinen baletti, akrobatia ja muotimaailman poseeraustyyli. Ja ne toimivat yhdessä erittäin hyvin!

Varsinaista tarinaa Ultrasta ei kannata etsiä, mutta paljon erilaisia assosiaatioita kylläkin. Yksinään pyörivä cyr-rengas on yllättävän uhkaava, varsinkin kun sitä käsittelee kasvonsa peittänyt tumma-asuinen henkilö. Metalliketjut ja mustat vinyylihousut vievät ajatuksia väkivaltaiseen seksiin.

Balettimaailmasta mukana on liikekielen lisäksi valkoiset perustrikoot ja kärkitossut, mutta tuloksena ei suinkaan ole mitään hempeää ja kaunista, vaan uhmakasta ja rosoista.

Monessa kohtauksessa annetaan erilaisia vihjeitä mahdollisesta sisällöstä, mutta sitten tarkoituksella jätetäänkin kaikki auki. Tavallaan härnätään katsojaa.

Näin on myös lopun lelupossu-lumisodassa. Onko se isojen lasten leikkiä vai ainoa tapa yrittää kontaktia toiseen ihmiseen?

Ultra on omalakinen maailmansa, joka on mielenkiintoinen ja jännittävä, mutta johon ei itse välttämättä haluaisi astua.

Baletin ja jongleerauksen mielenkiintoinen liitto

Klassinen baletti oli olennainen ilmaisukeino myös Cirko-keskuksessa nähdyssä Makeshift Companyn esityksessä Insomniac’s Fable.

Jonglööri Sakari Männistön ja tanssija Emma Listerin esittämässä tarinassa Polyboy rakastuu onnettomasti Polygirliin. Vastakaikua Polyboy saa vain unensa kuvitelmissa, mutta sitten uni viekin hänet mukanaan ja muuttuu painajaiseksi, jossa hän eksyy lumisateiseen metsään.

Alusta asti surumielisestä esitysestä rakentui mielenkiintoinen jongleerauksen ja baletin duetto.

Kolmas tärkeä osapuoli esityksessä olivat Angela Annesleyn puupiirroksista tehdyt jättikokoiset vedokset, jotka toimivat sekä esityksen lavastuksena että tarinan tunnelman ja tunteiden tulkkina. Niiden, samoin kuin asujen, mustavalkoinen väritys korosti onnettomasti päättyvää rakkaustarinaa, joka hipoi jo pakkomiellettä.

Baletin liikekielellä tunteita on tulkittu aina, mutta jongleerauksella harvemmin. Esityksessä oli useita mielenkiintoisia tanssin ja jongleerauksen yhdistelmiä, joilla sekä ilmaistiin tunteita että vietiin toimintaa eteenpäin. Renkailla tai pitkällä ”sydämestä tulevalla” nauhalla Männistö yritti vangita tunteidensa kohteen. Keilat puhkoivat tietä painajaisen metsässä.

Kokonaisuutena Insomniac’s Fable oli tyylikäs, mutta yllättävän viileä ja oikeastaan eleetön esitys. Tuli tunne, että sinänsä taitavat esiintyjät jotenkin pidättelivät itseään joko tahattomasti tai tarkoituksella.