“Mitä iistimpää, sitä siistimpää” hoilaa itähelsinkiläisesti profiloitunut Atomirotta-yhtye pikkuklassikoksi nousseessa biisissään. Moinen laulu ja moinen bändi voisi hyvin olla myös The Sweet East -elokuvan päähenkilön Lillianin mieleen, vaikka hän normikäyttäytymistä vastustavana näyttääkin olevan kallellaan 70-luvun retro-rockiin.

Tähän saakka lähinnä kuvaajana meritoituneen Sean Price Williamsin esikoisohjauksessa Lillian tempautuu pitkin USA:n itärannikkoa kulkevalle tripille, joka on kuin eräänlainen hybridi Odysseuksen harharetkistä ja Liisan seikkailuista ihmemaassa. Se on road movie mitä suurimmassa määrin, mutta myös viisto vilkaisu kaksinapaistuvan Yhdysvaltain poliittisen todellisuuden kulisseihin.

ELOKUVA KÄYNNISTYY high school -porukan tylsäksi käyvältä luokkaretkeltä Washington DC:ssa. Ehkä noin parikymppinen Lillian liukenee jengistä erilleen ja ajautuu elokapinahenkisten Antifa-aktivistien matkaan. Nämä ovat menossa häiriköimään uusfasistien – ja nyt ei puhuta eufemistisesti mistään laita- vaan ihan reilusti äärioikeistosta – kokoontumista jonnekin Delawaren peräkylille..

Kaksoiselämää uusnatsina ja kirjallisuuden proffana viettävän Lawrencen (Simon Rex) ja ajelehtivan Lillianin (Talia Ryder) välille virittyy nabokovilainen jännite.

Lillian tekee häntä ihan korrektisti kohdelleelle Lawrencelle kuitenkin kuprun ja anastaa tältä kassillisen dollareita, ilmeisesti neo-natsiporukan koko toimintakassan, ja liftaa New Yorkiin. Siellä hän sananmukaisesti törmää afroamerikkalaisiin elokuvantekijähipstereihin (rooleissa mainiot Ayo Edebiri ja Jeremy O. Harris), jotka ihastuvat hänen olemuksestaan, ja tahtovat tehdä hänestä tähden. Niinpä hän jo kohta heiluu päättömäm pukudraaman shooting starina.

Absurdi filmitähteysepisodi päättyy peräti splatter-henkisesti, kun Lillianin perään lähtenyt natsipopulistipoppoo pelmahtaa filmiporukan kuvauspaikalle. Syntyvän kaaoksen jälkeen Lillian huomaa taas vaihtaneensa maisemaa ja osavaltiota, nyt Vermontii, missä hän on päätynyt eräänlaiseen turvasäilöön. Ja totta kai muslimiyhteisössä, jotta The Sweet Eastin käsikirjoittajan, ensi kertaa tässä roolissa esittäytyvän Sight & Sound -lehden elokuvakriitikon Nick Pinkertonin hirtehinen pikaläpileikkaus amerikkalaisesta poliittisesta jännitystilasta täydentyisi.

Tekijöiden asenne on tässä jaksossa korrekti: vaikka muslimimiesten touhut näyttävät Lillianin silmissä oudoilta, heitä ei demonisoida. “Läksiäislahjaksi” Lillian saa heiltä cd:n, jossa on yllätys…

WILLIAMSIN TARKOITUKSELLISEN tempoilevan ohjauksen luonnetta korostavat runsaat käsikamera-ajot, irrationaaliset siirtymät ja herttainen epäuskottavuus, joka Lillianin harharetkien sattumusten sarjaa koko ajan määrittää. Lopputuloksena on kuitenkin hyvävauhtinen ja tietyllä surrealistisella potkullaan jopa hyvälle tuulelle saava tien päällä -elokuva, kunhan sen satiirisiin kärjistyksiin suhtautuu rennosti, otsaa rypistämättä.

Lillianin hahmo tarjoaa myös mukavasti haastetta. On nimittäin vaikea päättää, kiintyäkö hahmoon vai ei. Kaikesta ja kaikista irtiottoja yllättäen tekevä naisenalku tuntuu välillä mistään piittaattamottamalta hölmöltä ajelehtijalta, toisinaan taas vähintään katuviisaalta kapinaliselta. Hän voi jopa olla molempia samassa kohtauksessa.

Niin isoja jälkiä The Sweet East ei kuitenkaan jätä, että siitä olisi kulttielokuvaksi, jollaisiksi tämän lajin keitokset usein ajan saatossa luokittuvat. Hilpeästi hörhöä Lilliania näyttelevä, muun muassa Broadway-musikaalilavoilla ja muutamissa pienemmissä elokuvarooleissa jo merkille pantu Talia Ryder (s. 2002) kannattaa kuitenkin pistää nimenä muistiin. Hänestä tulemme oletettavasti ja toivottavasti kuulemaan lisää. Huomisen oikeana tähtenä tai joskus myöhemmin kulttitähtenä.