1950-luku oli maailmansodan jälkeistä stabiilin elämänjanon aikaa, jota valkokankaalla ilmensi povekas naiskuva. Marilyn Monroe nousi A-luokan tähtenä aikanaan iloitteluista myös pariin vakavampaankin elokuvaan, mikä kehitys huipentui kunniakkaasti John Hustonin loputtoman monikerroksiseen Sopeutumattomiin (1961). Samoin ei käynyt Jayne Mansfieldille, joka jäi pikemminkin ilmentämään nousevaa popkulttuuria ja b-elokuvien höynähtelevää irrottelua. Niin Monroe kuin Mansfield kuolivat nuorina 1960-luvulla.

Niin kävi myös tositelevisioon päättyneelle Anna Nicole Smithille, joka oli Pamela Andersonin niin sanottu kilpasisko 90-luvulla. Klassisen eurooppalaisen vastineen Anita Ekbergin tavoin Anderson on kuitenkin elänyt pidempään, mutta poikkeuksellisesti palaa nyt vakavammassa roolissa, joka on ilmeisen räätälöity hänelle.

Shelly on toiminut eräänlaisena varaäitinä nuoremmille kollegoilleen, kun taas hänen oma tyttärensä Hannah (selvästi läpimurtoaan tekevä Billie Laird) on ottanut etäisyyttä äitiinsä ja saapuu täynnä epävarmuutta tätä tapaamaan. Keskeisten ihmissuhteiden ja perhekäsitysten ristiriita havainnollistuu elokuvassa varsin vavahduttavasti. Äidin ja tyttären suhteeseen liittyy elokuvassa myös kohtauksia, joista ei ole aivan varma, ovatko ne Shellyn toiveita vai totta.

Coppola kuvaa showgirl-kulttuuria varsin ihmeettömästi nostamatta sitä miksikään itseään suuremmaksi taiteeksi mutta varsinkaan madaltamatta sitä kulttuuriseksi mitättömyydeksi. Coppolan ratkaisu olla näyttämättä varsin pitkään lainkaan itse konkreettista työtä eli esityksiä toimii jännitteenä varsin hyvin.

Elokuvahistoria aina Josef von Stenbergin mullistavasta Sinisestä enkelistä (1930) Paul Verhoevenin turhan surkuteltuun Showgirlsiin (1995) todistaa, että kyse on korkeiden ja matalien pyrkimysten sekä hyvän ja huonon maun välisellä ei-kenenkään-maalla taiteilevasta kulttuurin alasta, jonka parissa ei jaeta perustavanlaatuisia kunnianosoituksia tai loihdita urapolkuvalmennuksia. Show-numeroiden meriitit ovat tuuleen kirjoitettua taiteen historiaa, yhtä katoavaista kuin ravintolakulttuuri ylipäätään.

THE LAST SHOWGIRL on taas yksi oksa Coppolan elokuvasuvun levittäytymisessä. Ohjaaja Gia Coppola on Francisin Fordin ja Eleanorin lapsenlapsi. Sofia Coppola on hänen tätinsä. Gia nähtiin valkokankaalla jo vauvana episodielokuvassa New York Stories (1989), johon Francis ohjasi keskimmäisen episodin Elämä ilman Zoëta.

The Last Showgirlin perusteella Giaa voisi pitää Coppolan ohjaajaklaanista taiteellisesti tasapainoisimpana tapauksena. Hän ei tavoittele niin suuria kuin Francis-pappa, liihota niin eskapistisesti kuin jo edesmennyt Eleanor-mummo tai tyylittele niin varauksettomasti kuin Sofia-täti. Nuoremmissa lienee tulevaisuus – kuten on totuuden laita itse elokuvassakin.

Tarjolla on erään yksilötarinan kautta oivallinen kurkistus revyyviihteen takahuoneisiin ja eksoottisten tanssijoiden todelliseen elämänmenoon, päivästä päivään selviytymiseen. Tiettyä John Cassavetesin elokuvien tapaista autenttista särmää elokuvan ahtaista tunnelmista jää kuitenkin kaipaamaan, vaikka kokonaisuus uskottava onkin. Anderson suoriutuu roolistaan humaanilla lämmöllä, jossa arjen ja glamourin välinen kuilu on käsinkosketeltava.