Viimeisten vuosien aikana olemme nähneet kiihtyvällä tahdilla ilmastonmuutoksen ja luontokadon vaikutuksia kaupunkeihimme, ruuantuotantoomme ja ennen kaikkea ihmisten mieliin.

Lähiluonnon merkitys kaupungeissa asuvien ihmisten elämässä on korostunut etenkin koronapandemian jälkeen. Ihmiset ymmärrettävästi ovat alkaneet kiinnittää enemmän huomiota lähiluontoon, tai sen puutteeseen.

Samalla luonto- ja ilmastoaktivistit ovat nostaneet ilmastopolitiikan hitauden ja tarvittavan muutoksen kiireellisyyden esiin.

STANSVIKIN metsäaktivistien pakkotilaa koskeva käräjäoikeuden päätös osoitti, että yhteiskunta alkaa nähdä luonnon suojelun oikeudellisena ja moraalisena perusteena, ei ainoastaan marginaalisena päänvaivana ja kiusallisena asiana.

Isot kaupungit kasvavat ja niiden pitääkin kasvaa. Tarvitsemme asuntoja, lähipalveluita ja toimivaa joukkoliikennettä. Mutta samalla kaupunkien asukkaat odottavat, että lähiluonto, purot, norot ja metsiköt eivät katoa, eikä niitä uhrata kaupungin kasvun eteen.

Lähiluonto ei ole vastakohta kasvulle, vaan sen edellytys: fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin perusta ja viihtyisän kaupungin osa.

Tästä syystä kaupunkimme tarvitsevat uuden työkalupakin ja tavan ajatella: ennakoivaa vuoropuhelua, selkeitä pelisääntöjä ja kykyä sovittaa yhteen ekologiset ja kaupunkipoliittiset tavoitteet.

SDP:lle tämä ei ole ristiriita vaan tehtävä. Liike, joka rakensi hyvinvointivaltion, ymmärtää, että muutos vaatii kykyä kuunnella, sovittaa ja tehdä päätöksiä, jotka kestävät aikaa.

Se on ollut sosialidemokratian uniikki etu alusta asti: kyky tuoda toteuttamiskelpoisia ratkaisuja päätöksentekoon.