Tänäkin talvena asevoimiin tai sotilaallisiin kysymyksiin liittyvissä asioissa julkiset keskustelut ovat olleet liian usein all-male -paneeleita.

Menneinä vuosina tämä oli lähes sääntö, johtuen yhteiskunnan yleisestä mies johtajana/tutkijana/professorina -keskeisyydestä ja vakiintuneista asenteista.

Ammattiupseereilla on tietysti tilanteeseen hyvä syy: asepalvelus avattiin vapaaehtoisille naisille vasta 1995, nelisen vuotta sen jälkeen kun naisia oli hyväksytty rauhanturvaajiksi.

Silti turhan harvoin television ajankohtaisohjelmissa ja turvallisuuspolitiikan ylätason seminaareissa näkee edelleenkään upseerinaisia esiintyjinä. Tässä puolustusvoimat saisi ryhdistäytyä ja tarjota aktiivisesti osaajiaan julkisuuteen.

SIVIILIPUOLELLA valtiolla sukupuolten tasa-arvo on huomattavasti pidemmällä.

Esimerkiksi ulkoministeriössä on turvallisuuspolitiikan polttopistealueilla ja kuumissa kohdemaissa ollut jo pitkään päteviä naisia pomoina ja suurlähettiläinä.

Ukrainassa muistetaan hyvin Arja Makkonen (2011-2015) sekä Päivi Laine (2019-2022) sekä nyt Tarja Fernandez.

Natossa Suomen asioita on edistänyt Piritta Asunmaa ensin 2010-luvulla ja nyt vuodesta 2023 lähtien. Moskovassa vaikuttaa Marja Liivala (2024-).

He kaikki myös pääsevät esittämään näkemyksiään julkisuuteen, jos haluavat.

Tutkijapiireissä ja akateemisessa maailmassa sukupuolijakauma on vielä parempi. Muistan hyvin kun vuonna 2017 Helsingin yliopistolle ja Maanpuolustuskorkeakoululle valittiin yhteistä turvallisuuspolitiikan apulaisprofessoria. Sain arvioida kolmen finalistin – kaikki ansioituneita naisia – tehtävävastauksia turvallisuuspolitiikan kannalta.

Valituksi tuli Katri Pynnöniemi, joka oli jo tehnyt mittavaa työtä aiemmin muun muassa Ulkopoliittisessa instituutissa.

Tavallaan tämä oli alkua: nyt tutkimuslaitoksissa loistaa joukko muitakin kovatasoisia turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita, Hanna Smithistä Sinikukka Saareen, Minna Ålanderiin ja Tyyne Karjalaiseen sekä Kristi Raikiin asti, vain muutamia mainitakseni.

Lisäksi Suomen Pankissa vaikuttavat muun muassa Laura Solanko ja Heli Simola.

MEDIAN NÄKYVISTÄ vaikuttajista tällä sektorilla on erityisesti mainittava Ilta-Sanomissa ahkeroiva toimittaja Arja Paananen, jolta on hiljattain ilmestynyt myös mainio Venäjän monia kasvoja käsittelevä kirja.

Vapaa toimittaja ja tietokirjailija Outi Salovaara on jo vuosia tehnyt lukuisia tärkeitä tutkivan journalismin juttuja Venäjän vaikuttamisesta Suomessa. Verkkouutisten toimittaja, sotilastiedusteluun perehtynyt Laura Halminen on noussut esiin viimeistään kirjoittamansa Martti J. Karin elämäkertateoksen myötä.

Fiktion kautta kansalaisten realismintajua lisää kirjailija-käsikirjoittaja Helena Immonen, joka Kettu-romaaneissaan ja Konflikti-televisiosarjassa kuvaa Venäjän nykyisen sodankäynnin tapoja asiantuntevasti.

SOMESSA onkin sitten hiljaisempaa, vaikka moni edellä mainitsemistani tutkijoista ja toimittajista tekeekin siellä hienosti oman osansa faktatiedon levittämisessä.

Siinä missä esimerkiksi kokoomuspoliitikot Jarno Limnell, Pekka Toveri ja Mika Aaltola jakavat turvallisuus- ja sotilasasioiden näkemyksiään somessa liki päivittäin, hyvin harva asiantuntijanainen yltää samaan kommentointitahtiin.

Tietysti voi kysyä, onko se aina tarpeellistakaan. Silti muun muassa Ukrainan operatiivisia asioita ja taistelukentän tapahtumia analysoivissa suomalaisissa postauksissa miehet ovat yliedustettuina.

Somen nojatuolisoturien dominanssi johtaa siihen, että tutkijanaistenkin uskottavuutta sotilasteknologian ja taktiikan kommentoinnissa kyseenalaistetaan edelleenkin helposti. Tytöttelyä ja ”oletko käynyt edes armeijaa” -heittoja kuulee yleisesti.

On hassua olettaa, että 6-12 kuukautta asepalvelusta jotenkin automaattisesti pätevöittäisi ihmisen turvallisuuspolitiikkaan tai sotilasdoktriinien arviointiin, mutta silti siihen yhä somessa vedotaan.

Varusmiespalvelus ja reserviaktiivisuus antavat hyvän kokemuksen kommentoida niihin liittyviä asioita. Silti alan oikeaan asiantuntijuuteen vaaditaan muutakin kuin sotilaspassin heiluttelua.

NYKYISTÄ asevelvollisuusjärjestelmäämme arvostelevien mukaan puolustusvoimat jättää käyttämättä puolet jokaisen ikäluokan potentiaalista, kun asepalvelukseen käsketään vain miehiä.

Samaa voisi kääntäen sanoa sotilasasioista käytävästä media-, politiikka- ja kansalaiskeskustelusta. Jos siinä päsmäröivät vain miehet, lopputulos jää pakostakin näkökulmiltaan vaillinaiseksi.

Tietysti ”osasyyllisiä” ovat myös seminaarien, paneelien ja haastatteluiden järjestäjät: on aina helpointa kutsua paikalle se entuudestaan tuttu asiantuntijamies. Tämän perinteisen asetelman he voisivat itse aktiivisesti toimien ja uusia esiintyjiä etsien muuttaa.

Suomessa on vielä matkaa siihen, että media jonottaa ottamaan vakiovieraakseen entistä tiedustelupäällikköä ”Päivi Toveria” tai entistä puolustusvoimien komentajaa ”Camilla Lindbergiä”.

Mutta sekin aika tulee jonain vuonna, väistämättä, ja siihen kannattaa alkaa totutella jo nyt.

Kiitän aktiivireserviläistä ja demarien turvallisuuspolitiikan keskustelussa vaikuttavaa Ida-Susanna Pöllästä ajatuksieni testaajana ja vinkkien antajana.