Ukrainassa olisi pitänyt järjestää parlamentin vaalit normaaliaikataulun mukaan vuonna 2023 ja presidentinvaalit 2024.

Kun Ukrainaan julistettiin Venäjän hyökkäyspäivänä helmikuussa 2022 sotatila, sotatilalakien mukaisesti vaaleja on pitänyt lykätä. Syksyllä 2023 jopa 81 prosenttia kansalaisista oli mielipidekyselyissä samaa mieltä: vaaleja ei voinut niissä oloissa mitenkään turvallisesti järjestää.

Marraskuussa 2023 Ukrainan parlamentti päätti, että molemmat vaalit pidetään kuuden kuukauden päästä sotatilan päättymisen jälkeen. Samalla järjestetään myös kunta- ja aluevaalit, eli maan koko poliittinen kenttä voi mennä uusiksi paikallistasolta valtionjohtoon asti.

Miljoonat ukrainalaiset ovat muuttaneet pois vakituisilta kotiseuduiltaan, osa maan sisäisiksi evakoiksi ja osa ulkomaille. Osa asuu vastoin tahtoaan Venäjän hyökkäyksen alle jääneillä alueilla.

Miten heille taattaisiin luotettava, salainen ja yhtäläinen äänestysmahdollisuus siellä missä he nykyisin asuvat? Tämä olisi järjestelmäteknisestikin vaikeaa, ja väärinkäytösten riski on suurta.

Entä pitääkö valita ”varjovaltuustot” kokonaan tuhottuihin, autioituneisiin tai Venäjän valtaamiin kaupunkeihin?

Turvallista tilaakaan äänestämiselle ei ole. Rintamalla ja sen läheisyydessä äänestyspaikat olisivat houkutteleva kohde Venäjän iskuille, samoin missä tahansa sisämaan asutuskeskuksissakin.

Ehdokasasettelukin jäisi vajavaiseksi – eikä esimerkiksi rintamatehtävissä paraikaa olevilla ehdokkailla olisi tasaveroisia kampanjointimahdollisuuksia.

KUKAAN EI TIEDÄ, mihin, miten ja milloin Venäjän rikollinen sota Ukrainassa päättyy. Sodat eivät kuitenkaan ikinä lopu kerralla, vaan sodankaltaiset poikkeusolot jatkuvat kuukausia rauhansopimusten jälkeenkin.

Tämä vaikeuttaa vaalien toteutusta puolen vuoden määräajassa. Miehitettyinä olleiden alueiden hallinto voi olla kauemminkin sekaisin, vaikka Venäjä vetäytyisikin kaikkialta. Asevoimat jäävät osittain valmiustilaan, eivätkä kaikki sotilaat pääse heti palaamaan siviilielämään.

Sen sijaan kansalaisten halu jättää sota-aika henkisesti taakseen on silloin varmasti todella vahva. Tämä sodanjälkeinen muutosvoima on aina demokraattisissa maissa pannut poliittisia voimasuhteita uusiksi hyvinkin rajusti.

(Suomessakin tästä on kokemusta. Eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1945, kun välirauhansopimus oli tehty mutta Lapissa kahakoitiin yhä. Sama eduskunta oli istunut vuodesta 1939 asti – ja nyt valittu uusi parlamentti oli koostumukseltaan tyystin erilainen.)

MONEN UKRAINALAISEN elämä on muuttunut helmikuun 2022 jälkeen radikaalisti. Arjen kurjistuminen ei silti ylety kaikkiin: politiikastakin on paljastunut ihmisiä, jotka ovat pystyneet omaisineen välttämään rintamalle menon, tai muuten hyötymään poikkeusoloista.

Ukrainassa ihmisten kanssa jutellessani olen huomannut, että tyytymättömyyttä ja protestimielialaa alkaa jo olla ilmassa. Kansalaiset tietävät, että sodan jatkuessa yhtenäisyys pitää säilyttää, mutta kovin pitkään rauhanteon jälkeen se ei välttämättä jatku. Eikä silloin hyvä heilu niille poliitikoille, jotka eivät ole sodan aikana osoittautuneet kansan luottamuksen arvoisiksi.

On selvää, ettei Ukrainan seuraavien vaalien jälkeen parlamentti jatka voimasuhteiltaan nykyisenkaltaisena. Paikallishallinnossakin muuttuu paljon.

Presidentinkään jatkokausi ei ole demokratioissa varmaa: voi olla, että sodan jälkeen Volodymyr Zelenskyi saattaa nauttia suurempaa kannatusta ulkomailla kuin kotona.

Näinhän tapahtui Britanniassa heinäkuussa 1945: keulakuva Winston Churchill lähti pääministerivaaleihin ennakkosuosikkina, mutta toisin kävi. Kansa halusi valtaan työväenpuolueen – ja parlamenttiin ennätysmäärän uusia edustajia, etenkin naisia.

MITEN ihmisten monentasoinen sodanjälkeinen tyytymättömyys Ukrainassa purkautuu, on vielä täysin arvoitus.

Kansan parissa on perusolettamuksena, että Ukraina kuuluu länsimaiden joukkoon, ja etenee sodan uhrausten jälkeen EU:n ja Naton jäsenyyttä kohti. Jos uudet päättäjät – tai länsimaiset yhteisöt itse – alkavat laistaa tästä tulevaisuudennäkymästä, seurauksena voi olla mittavia levottomuuksia.

Länsimaistumisen halustahan vuosien 2013-2014 Maidanin kansannousukin alkoi. Kun venäjämielinen presidentti Janukovitš torjui lähentymisen Eurooppaan, opiskelijoiden kansannousu laajeni koko maata ravistelleeksi liikkeeksi.

Ei ole lainkaan poissuljettua, etteikö Ukrainassa vielä nähtäisi jonkinlaista uutta Maidania, jos valitut päättäjät tuntuvat sivuuttavan kansan tahtoa.

Tilannetta kärjistää sekin, että Ukrainassa on rauhanteon jälkeen huomattavan paljon sodasta kotiutuneita ja tyhjän päälle jääneitä ihmisiä, jotka etsivät paikkaansa yhteiskunnassa – ja ovat tottuneet ratkomaan ongelmia aseilla.