Belgialaisen Cie Still Life -teatteriryhmän esiintymispaikkana oli Sorin Sirkus, mikä vähän kummastutti, sillä neljästä erillisestä episodista koostunut esitys olisi voinut tulla vielä intensiivisemmin iholle vähän pienemmässä ja intiimimmässä ympäristössä kuin teollisuushalliin rakennetussa sirkusareenassa.

Sitä paitsi Sorin Sirkus sijaitsee vajaa kolme kilometria Tampereen ydinkeskustan ulkopuolella, joten satunnaisempi teatterinharrastaja ei lauantai-illan huumassa välttämättä hankkiudu tonteille yhtä helposti kuin keskustan teatteritaloihin tai Pakkahuoneelle. Niinpä areenan 450-paikkainseen katsomoon jäi paljon tilaa.

Sääli, sillä belgialaiskvartetin tarjoamat neljä pientä annosta olivat oikein maittavia. Perusmakuna oli kirpeys, mutta jälkipolte oli mukava.

Sisällöllisesti neljä episodia olivatkin sitten vähän vänkyräisempiä, joskin perusasetelmaltaan varsin simppeleitä.

Ensimmäisessä tarinassa ollaan sairaalassa vanhuksen kuolinvuoteen äärellä. Vierailulle saapuva mies pääsee omaisensa, arvattavasti isänsä luo vasta tiukkojen suojaustoimien jälkeen. Suojahaalarit päälle, lateksikäsineet käteen, hihansuut jeesusteipillä umpeen, irtotavarat suljettavaan muovipussiin ja puolenkymmentä kertaa käsien desinfiointi (kiivain covid-aika palautui mieleen!).

Ja kun mies pääsee letkuissa olevan iskänsä luo, hänen kännykkänsä pirahtaa pussissa soimaan. Kohtalaisen kiero tilanne, kirjaimellisesti sairaan hauska.

Kakkosepisodissa saimme nähdä jopa polanskilaisiin ahdistusfääreihin yltäneen tilanteen, jossa mies ja nainen valmistautuvat romanttiseen iltaan. Miehen pää on kääreissä, ja hänellä onkin lahjana naiselle sakset, joilla tämä voi vapauttaa hänet osittaisesta muumiotilasta. Ja hetken päästä – voi kauhistus! Miehen plastikkakirurginen operaatio ei ole mennyt ihan nappiin, ainakaan naisen mielestä.

”Kauneusleikkaus”.

KOLMANNESSA JUTUSSA larppailun lisätty todellisuus käy vähän liian todelliseksi. Nainen sonnustautuu virtuaalikypärään ja valkkaa roolileikkinsä: Titanic-elokuvan tarina. Hän heittäytyy Rosen osaan ihan sydämellä, ja kulkee Jackin matkassa leveliltä levelille, muun muassa hyttisänkyyn pelehtimään erittäin kiihkein seurauksin. Ja pian tulee jo se törmäys…

Virtuaalipeliä teknisesti ohjaileva miekkonen seuraa niin naisen orgastista vääntelehtemistä kuin pelon kirkaisuja rakastettavan välinpitämättömänä.

Sokeriksi pohjalle Fleshissä oli jätettu ihan posketon muistotilaisuus. Neljän sisaruksen äiti on kuollut, ja he kokoontuvat ravintolaan jakotilaisuuteen. Ei vielä perinnön, vaan äitinsä tuhkien: tomu tuosta vaan isommasta uurnasta neljään pienempään. Taustalla soi lystikkäästi Vanina, ranskalaisversio Del Shannonin Runaway-klassikosta: ”I wo-wo-wo-wo wonder, why, why-why-why-why-why, she ran away!”

Niljakkaan vaikutelman antava isoveli käy jakohetkellä ahneeksi, ja yrittää ottaa tuhkauurnasta ylimääräisiä kauhallisia omaansa, ja siitäkös pääsee helvetti irti. Sisarukset ovat kohta toistensa kimpussa tositarkoituksella, ja niin on ilma äidin maallisista jäännöksistä sakeana, eikä seuraavat hautajaisetkaan perheessä ole sen melskeen seurauksena kaukana.

Groteskin tilanteen kruunuksi raskaana olevan siskoksen synnytyksen aika koittaa kesken tappelun, ja sitä lapsivettä muuten riittää…

FLESH-ESITYKSEN tapa lähestyä ihmisen ruumista ja sielua oli – niin, no, vähintäänkin raadollinen. ”Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus”, tavataan hokea, ja belgialaisnelikko paloitteli tuon kliseen sen yhdyssanan molempia puolia painottaen. Psyko-osastolla oltiin syvimmällä lopputarinassa, lähes -patia-tasolla.

Oli taas kerran kiinnostava huomata, miten häijyjä me katsojat osaamme olla fiktion äärellä. Nauramme pidekkettömästi tilanteille, jotka ovat mitä makaabereimpia – ja kuitenkin tämän esityksen tarinoissa ei mitenkään mahdottoman epätodellisia.