Heinäluoma analysoi kirjoituksessaan käytyä vaalikeskustelua kolumnitekstissään:

– Tämänkertaisessa vaalitaistelussa ulkopolitiikkaa ja erityisesti turvallisuuspolitiikkaa on puhuttu paljon. Kriisiskenaarioita on puitu edes ja taakse, mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin on vaadittu ehdokkaiden kannanottoja.

– Tämänkertaisessa vaalitaistelussa ulkopolitiikkaa ja erityisesti turvallisuuspolitiikkaa on puhuttu paljon. Kriisiskenaarioita on puitu edes ja taakse, mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin on vaadittu ehdokkaiden kannanottoja.

– Siihen tietysti vaikuttaa Nato-jäsenyyden olematon kannatus äänestäjien keskuudessa ja se tosiasia, että Sauli Niinistö ei kannata Nato-jäsenyyttä – vastoin oman puolueensa kannanottoja. Kun kokoomus viime puoluekokouksessa vaati jäsenhakemuksen jättämistä lähivuosina, valitsi Niinistö mieluummin ehdokkuuden kansanliikkeen riveissä. Valituksi tulleessaan hän on vapaa vanhan puolueensa linjauksista, Heinäluoma kirjoittaa.

– Ulkopolitiikassa ehdokkaiden kesken on eroja, mutta ne eivät niinkään koske naapuruussuhteitamme tai turvallisuutemme suurta linjaa. Sotilaallisen liittoutumattomuuden linjaa kannattaa seitsemän ehdokasta – ulkopuolelle konsensuksen jää vain RKP:n Torvalds.

– Millä perusteilla siis äänestää? Heinäluoma kysyy.

– Eroja löytyy enemmänkin presidentin arvoroolista.

– Hyvinvointiyhteiskunnasta huolissaan olevat voivat hyvin piirtää lippuunsa Tuula Haataisen nimen. Sipilän hallitukselle ja keskustalle tukea osoittavat voivat taas tehdä näistä vaalit äänestämällä Matti Vanhasta. Vihreitä arvoja kannattavat voivat jälleen turvata Haavistoon ja puoluekannatuksen perusteella voi äänestää Huhtasaarta tai Merja Kyllöstä. Ja Natoa intomielisesti kannattava voi piirtää lippuun Torvaldsin numeron.

– Tämänkertaisen vaalin todelliseksi protestikanavaksi taitaa jäädä Paavo Väyrynen. Mutta onko ilmassa halua suureen protestiin, jää nähtäväksi.