Tällä kertaa tapahtuma myös kilpaili viereisellä Töölön jalkapallostadionilla järjestyllä Helsinki City Festivalilla. Tai no, kilpaili ja kilpaili. Sideways keskittyi tapansa mukaan uuteen populaarimusiikkiin kohtalaisen laajalla skaalalla, kun taas Helsinki City Festival painotti populaareimman 90-luvun muistelua, valttikorttinaan Nylon Beatin paluu.

Sen verran moni-ilmeiseksi nykyinen festivaalikävijä on ulkoiselta olemukseltaan muokkaantunut, että jossain määrin mahdotonta oli lähiympäristössä päätellä, kumpaan festivaaliin kukakin oli osallistumassa.

Jännittävä Sideways on ollut juuri alueeltaan. Sisäänkäynti on jäähallin normaali sisäänkäynti, josta sitten ulkoalueelle kävellään hallin putkimaista käytävää pitkin. Itse halli on myös käytössä supistettuna Black Boxina. Myös Basementiksi nimetyssä hallinuumenessa on keikkoja. Siinä määrin Helsinki City Festival oli viimeistä Nordiksen Sidewaysia muokannut, että ulkolavoja oli jäljellä vain iso Sideways Stage ja Auroran sairaalan suunnalla ollut Aurora, kun taas aiemmin käytössä oli myös eteläinen Sahara-lava.

Vuonna 2019 perustettu australialainen Royel Otis tunnetaan duona, mutta Aurora-lavalla se näytti ihan tavalliselta nelihenkiseltä bändiltä ilman suurempia roolituksia. Varsin virkistävät sydneyläiset popmelodiat, tyyppien luuhaava lavapreesens ja vähäeleinen, mutta humoristinen yleisökontakti sopivat maittavasti yhteen. Royel Otis toi hyvässä mielessä muistoja 90-luvun brittipopaallosta, tai oikeastaan sen vähemmälle huomiolle jääneistä sivuvirtauksista. Helmikuussa ilmestynyt esikoislevy Pratts & Pain on poiminut nimensä lontoolaiselta pubilta.

Torstain päätti päälavalla esiintynyt englantilainen Frank Carter & the Rattlesnakes. Ikään kuin Albanian jalkapallojoukkueen ensimmäisen EM-pelin tyyliin ei keikasta ollut kulunut montakaan silmänräpäystä, kun Carter oli jo maalittanut lavan reunasta melkein miksauspöytään saakka ulottuvan ison mosh pit -alueen ja kadonnut itsekin sinne. Palasi hän sittemmin lavallekin. Hardcore-artiksi mainittu Carter oli impulsiivinen esiintyjä, joka piti yleisön hyvin latauksessaan, vaikka kappaleet eivät aina mitään poikkeuksellisia olleet. Yllättävän vahvasti muodostuva ääni punahiuksiselta, kiihkeästi puhkuvalta piskuiselta mieheltä löytyy.

PÄÄTÖSPÄIVÄNÄ lauantaina ohjelmistossa herättivät kiinnostusta sisätilojen kotimaiset esiintyjät. Basementissa esiintyi alkuillasta Tinyhawk & Bizzarro, joka on aivan viime aikojen kotimaisista tulokkaista innostavin uusi tuttavuus. Televisioidussa journalistigaalassa maaliskuussa esiintynyt kokoonpano tuo kitaramusiikkiin virkeitä ja rentoutuneita sävyjä. Iisalmelaissyntyisen Jenni Kinnusen eli Tinyhawkin omintakeiset sävellykset muotoutuvat Markus Väisäsen Bizzarro-kokoonpanon keralla monipuoliseksi kokonaisuudeksi, jossa on aavikkobluesia, progressiivisempia rakenteita ja eräänlaisia exotica-sävyjä, joilla ei ole yhtä selkeää ilmansuuntaa.

Kinnunen itse kutsui luomuksiaan pieniksi kitaralauluiksi. Klassista kitaransoittoa opiskellut Kinnunen saa sähkökitarallaan luoduksi mielenmaisemia, joiden varassa voi kevyesti hahmotella vaikkapa varhaisaamun auringonkajon jollekin rantasärkälle. Kitaran kielet kuplivat kuin kalat hypähtäisivät vedenpinnassa. Keikan jälkeen olisi ollut vaivatonta jäädä kuvitelmaan, että Suomi olisi maantieteeltään silkkaa hiekkadyynien ja laguunien vuorottelua.

Vaan jäähallin uumenista noustessa olikin edessä parkkipaikka täynnä hilluvaa festariväkeä. Olikin hyvä siirtyä vähitellen Black Boxiin, jossa esiintyi Tytti Roton ja Ville Valavuon muodostama helsinkiläinen syntikkapopduo Modem. Sen tehtävänä oli paikata keikkansa peruuttanutta liverpoolilaista Ladytronia. Ja varsin hyvin se siinä onnistuikin. Modemissa on kiehtovaa kadonneen maailman elollistumista, 80-lukulaisen konepopin ja -iskelmän yhdistymistä 90-lukulaisiin repivämpiin sähkökitarasoundeihin. Erityisen innostavaa oli, että laulaja Tytti Roton ääni oli miksattu niin pintaan, että urbaaneja lyriikoita pystyi seuraamaan poikkeuksellisen johdonmukaisesti. Keikan alkupuolella intensiteetti oli huikea, mutta hiukan se himmeni loppua kohden.

Ajan henkeä kuvaa hyvin se, että Sidewaysin päälavan viimeisenä artistina esiintyi eteläkorealainen DJ-tuottaja Peggy Gou, joka hytkytti festariväkeä varmoin ottein, mutta jakoi satunnaisemmin mielipiteitä. Sunnuntain puolella ehti esiintyä vielä Black Boxissa Karri Koira, jonka musiikki oli lähempänä valtavirtaa siihen nähden, että aika usein valtamedioissa Sidewaysia pidetään vaihtoehtoväen festivaalina.

Tulevaisuuden Sidewaysien olomuoto jää arvoitukseksi. Viralliset sanamuodot festivaalin kehityssuunnista on ilmaistu niin, että ne jättävät ovet avoimiksi myös kaikenlaiselle spekuloinnille. Joka tapauksessa Sidewaysin kaltaiselle alkukesän valoisten öiden musiikkijuhlalle on jatkossakin tilausta pääkaupungissa. Oman luonteensa tapahtumaan tuo sen performatiivinen pelkistyneisyys. Artistit saapuvat lavalle ja lähtevät sieltä ilman kuulutuksia, aivan kuin oltaisiin tavallisilla keikoilla. Musiikki on kirjaimellisesti pääosassa. Ohjelmistossa voisi kyllä hoippuilla hieman rohkeammin populaarimusiikin ulkopuolellekin siten kuin se keskikokoiselle festarille on toimivaa ja luontevaa.

Juttua muokattu klo 14.50: Korjattu Helsinki City Festivalin nimi oikeaan muotoon. Jutussa puhuttiin aiemmin Helsinki Music Festivalista.