x

Pääkirjoitus

Demokraatti

Homoparien vihkimisvitkuttelu uhkaa upottaa luterilaisen kansankirkon

Tämän viikon tiistaina ja keskiviikkona Suomen kirkon papisto kokoontui pohtimaan kirkon tulevaisuutta kukin omassa hiippakunnassaan. Vilinä ja melske oli korvia huumaava, kun pantakauluksiset paimenet täyttivät tuomiokirkot maan joka kolkassa. Kyseisestä kokoontumisesta käytetään nimitystä synodaalikokous, joka järjestetään kirkossa joka kuudes vuosi.

Tämän vuoden kokous käytiin hämmentyneissä tunnelmissa, sillä paine homoparien kirkolliseen vihkimiseen on ainakin etelän hiippakunnissa suuri. Luterilaisen kirkon piispat ovat viime aikaisissa lausunnoissaan pyytäneet papistoa pidättäytymään homoparien kirkollisista vihkimyksistä, vaikka juridisesti vihkimyksille ei ole mitään estettä tasa-arvoisen avioliittolain astuessa voimaan 1.3.2017.

Tilanne aiheuttaa tavallisen papin näkökulmasta suurta hämmennystä, sillä hän voi syyllistyä virkavirheeseen pidättäytyessään homoparin vihkimisestä. Tosin vihkiessään homoparin seurauksena voi taas olla tuomiokapitulin kurinpitomenettely.

Kukaan järkevä ihminen ei tänä päivänä kuitenkaan oikeasti usko, että taivaan portilla kysellään kirkon jäsenkirjaa.

Kysymys homoparien kirkollisesta vihkimisestä osoittaa jälleen kerran kirkon päätöksenteon kankeuden. Vaikka laki tasa-arvoisesta avioliitosta on näyttänyt jo vuosikausia lähitulevaisuuden asialta, kirkko on ollut haluton etenemään asiassa rivakasti. Suurimpana esteenä on kirkolliskokouksen määräenemmistövaatimus kirkkolakiin liittyvissä kysymyksissä. Luultavasti tämä aiheuttaa naispappeuskysymyksen tavoin vuosikymmenten repivän keskustelun kirkon hallintoelimissä.

Kirkon jahkailu ihmisten yhdenvertaisuuteen liittyvissä kysymyksissä, vahvistaa kuvaa kirkon kovuudesta ja ihmisten arkielämän ymmärtämättömyydestä. Luterilainen kirkko piiloutuu vanhakantaisen oppinsa taakse, eikä aktiivisesti pyri tukemaan yhteiskunnan tasa-arvopyrkimyksiä.

Kuvaava esimerkki on synodaalikokoukseen osallistuville lähetetty keskusteluaineisto, jossa Kuopion piispa Jari Jolkkonen kuvailee kirkon oppia näin: ”Todellinen kirkko on löydettävissä ainoastaan näkyvän kirkon kautta, ei koskaan sen ohi. Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armovälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan.”

Papilla ei siis ole valtaa siunata yhtään mitään tai ketään.

Kirkon olisi nyt syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen ja perustella homoparien kirkollinen vihkiminen samaan tapaan kuin aikoinaan naispappeus. Silloin kirkolliskokouksessa todettiin, ettei naispappeuskysymys ole mikään pelastuskysymys.

Ei ole muuten homoparien vihkiminenkään. Tällaiset yhteiskunnalliset tehtävät kuuluvat maallisen lain piiriin, eikä niillä ole pelastuksen kanssa mitään tekemistä. Kun kirkossa pyydetään avioliitolle Jumalan siunausta, Jumala itse lopulta päättää mitä Hän siunaa.

Papilla ei siis ole valtaa siunata yhtään mitään tai ketään.

JÄLKIKIRJOITUS

Luterilaisen kirkon oppiviidakko uhkaa muuttaa uskon sisällön mekaaniseksi insinööriuskoksi. Pahimmillaan kristinoppi on vain teoria ilman sidosta käytäntöön eli Marxin sanoin pelkkää skolastista masturbaatiota.

Demokraatti

Pääkirjoitus

Demokraatti

Ihmisten on edelleen vaikea ymmärtää, minkälainen vallankumous Suomessa on tapahtumassa

Kansanedustaja Eero Heinäluoma käytti poikkeuksellisen kovaa kieltä Lännen median haastattelussa tämän viikon maanantaina. Hän kuvasi Juha Sipilän hallituksen toimia ”yhden sortin vallankumoukseksi”, jota läheskään kaikki eivät ole huomanneet.

Kun kaikki huomio on keskittynyt sosiaali- ja terveyspalvelujen yksityistämiseen, on niiden ohella ideologinen yksityistämisbuumi tarttumassa myös työllisyyspalvelujen hoitoon. Alueelliset TE-keskukset on uudistusten vimmassa päätetty lakkauttaa, ja työllisyyden hoito siirretään maakunnille.

Mikäli kunta haluaa jatkossa olla mukana tarjoamassa työllisyyspalveluja, on sen pakkoyhtiöitettävä toimintansa ja kilpailtava yksityisten yritysten kanssa maakunnan rahoista.

Pitkäaikaistyöttömät jäävät tämänkin hallituksen uudistuksen maksumiehiksi.

Suomen kansantalouden ja yhteiskunnan suurin ongelma on massiivinen 125 000 pitkäaikaistyöttömän joukko. On vaikea kuvitella, että markkinaehtoinen työllisyyspolitiikka voisi tarjota mitään hyvää tälle joukolle. Parhaat kokemukset työllistämisestä Suomessa ovat syntyneet, kun julkinen ja yksityinen toimija tekevät luovaa yhteistyötä.

Uusi maakunnallinen työllisyydenhoito ei suosi tällaista ajattelua. Kun työllisyydenhoidossa maksetaan jatkossa tuloksen mukaan, syntyy tehokasta työllisyydenhoitoa ainoastaan helposti työllistyville. Pitkäaikaistyöttömät jäävät tämänkin hallituksen uudistuksen maksumiehiksi.

EK:n puheenjohtajan Veli-Matti Mattilan puheet palkkojen 10–15 prosentin alennuksista tuntuvatkin hölmöläisen jorinoilta.

Huhtikuun kuntavaaleista on hyvää vauhtia tulossa sote- ja maakuntavaalit. Ihmisten on edelleen vaikea ymmärtää, minkälainen vallankumous Suomessa on tapahtumassa vuoden 2019 alussa. Kansalaisille syötetään valheellista kuvaa valinnanvapauden ihanuudesta, vaikka siihen liittyvät kansantaloudelliset riskit ovat megaluokkaa. Sote-uudistuksella tavoitellaan kolmen miljardin säästöjä, jotka voivat toteutua ainoastaan palvelutasoa heikentämällä.

Kovien puheiden melskeessä on ehkä vaikea havaita, että Suomen talous on pitkän taantuman jälkeen kääntynyt nousuun. Aktian viime viikolla julkaistun ennusteen mukaan Suomen talous kasvaa tänä ja ensi vuonna 1,4 prosenttia. Ennusteen mukaan kotimainen kulutus pysyy tulevina vuosina talouden moottorina. EK:n puheenjohtajan Veli-Matti Mattilan puheet palkkojen 10–15 prosentin alennuksista tuntuvatkin hölmöläisen jorinoilta. Palkkojen leikkaus söisi kotimaisen kysynnän, ja taantuman riski kasvaisi jälleen Suomessa.

Työpaikoista entistä suurempi osa on osa-aikatöitä. Erityisesti naisten työt ovat muuttumassa osa-aikaisiksi. Lisäksi kasvun eväät jakaantuvat Suomessa entistä epätasaisemmin. Vuosina 2000–2014 nettotuottavuus kasvoi 21,6 prosenttia. Työntekijän reaalipalkka kasvoi tänä aikana vain 1,8 prosenttia. Yksityistämisen vallankumous kerää voitot omistajien pohjattomiin taskuihin.

Demokraatti

Pääkirjoitus

Demokraatti

Sosiaaliturva on kriisissä, ja yksi merkki siitä on Kelan epätoivoinen tilanne

Suomen kieleen ilmaantui kuusikymmentä vuotta sitten uudissana hyvinvointivaltio. Mitä missä milloin -kirjassa vuonna 1954 sillä tarkoitettiin valtiota, joka takaa kansalaisilleen sosiaalisen turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Pikku hiljaa Suomessa siirryttiin uuden sanan myötä kunnan hoidokeille jaetuista avustuksista kohti kaikkien kansalaisten hyvinvointipalveluja.

Parissa vuosikymmenessä luotiin sosialidemokraattien myötävaikutuksella muun muassa sairausvakuutus, äitiyspäiväraha, asumistuki ja monet muut nykyisin itsestään selvinä pidetyt etuudet.

Syntyi sosiaalipolitiikkaa, joka kattoi laajasti kaiken lasten päivähoidosta viimesijaiseen turvaan.

Mitä lähemmäs tultiin vuosisadan loppua, sitä korkeammiksi kohosivat sosiaaliturvan kustannukset. Vahvan talouskasvun aikana hyvinvointipalveluihin oli rahaa, mutta rakenteiltaan muuttuvassa hitaan kasvun taloudessa rahaa on vähemmän, ja samalla digitalisaation povataan pudottavan yhä useammat säännöllisten työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Sosiaaliturvan uudistus on yksi suurimmista haasteista vuoden 2019 vaalien jälkeiselle hallitukselle.

Nopean kasvun vuosina luotu edistyksellinen sosiaaliturva on kriisissä. Sen uudistamistamistarpeesta ollaan samaa mieltä sekä hallituksessa että oppositiossa. Eräs kriisin merkki on Kansaneläkelaitoksen epätoivoinen tilanne. Alkuvuodesta Kelaa ovat lähestyneet sadattuhannet perustoimeentulotuen hakijat. Monille heistä viimesijaiseksi tarkoitettu tuki on muodostunut pysyväksi toimeentulon lähteeksi. Töitä tai kykyä etsiä niitä ei enää ole.

Sosiaaliturvan uudistus on yksi suurimmista haasteista vuoden 2019 vaalien jälkeiselle hallitukselle. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että sote-uudistus saadaan tällä kaudella maaliin niin, että se on osa ratkaisua, ei ongelmaa. Alkuperäiset sote-uudistuksen tavoitteet eli yhdenvertaiset palvelut, sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio ja kustannusten hillitseminen ovat myös sosiaaliturvan kehityksen kannalta välttämättömiä.

SDP pyrkii rakentamaan omaa tulevaisuuden malliaan Demarinuorten yleisturvan pohjalta. Malli edellyttäisi reaaliajassa päivittyvää tulorekisteriä, joka varmistaisi sosiaaliturvan kannustavuuden kaikissa tilanteissa. Yleisturva olisi mallina paitsi toimivampi myös huomattavasti nykyistä tukiviidakkoa yksinkertaisempi.

Mikäli merkittävää sosiaaliturvan uudistusta ei saada aikaiseksi, uhkana on köyhäinhoidon paluu ja jakautunut yhteiskunta, jossa ihmisiä pompotellaan vapaaehtoisten hyväntekijöiden luukulta toiselle.
Ilman toimivaa sosiaaliturvaa palaamme takaisin kansalaisuutta rapauttavien kunnanhoidokkien aikakauteen, jossa köyhyys on pysyvää ja nousu tasaveroiseksi yhteiskunnan jäseneksi mahdotonta.

Demokraatti

Pääkirjoitus

Demokraatti

Sitä saa mitä tilaa – perussuomalaisten puheet työväenpuolueesta voidaan haudata

Kun Timo Soini painoi sunnuntaiaamuna tietokoneensa ”entteriä”, Suomen poliittinen elämä mullistui kertaheitolla. ”Plokissaan” hän ilmoitti vetäytyvänsä perussuomalaisten puheenjohtajan tehtävästä kymmenen kaksivuotiskauden jälkeen.

Saavutus on historiallinen varsinkin, kun puolueen kannatus on Soinin ansiosta noussut muutamasta prosenttiyksiköstä viime eduskuntavaalien vaalien lähes 20 prosenttiin. Timo Soinin johdolla perussuomalaiset onnistui surffaamaan eurooppalaisen populismin aallon harjalla säilyttäen kuitenkin salonkikelpoisuuden, kun hallituspaikkoja alettiin jakaa vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen.

Mainen kunnia hupenee vallankahvassa nopeasti. Perussuomalaiset mittautti vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeisenä kesänä Ylen gallupissa 23 prosentin kannatuksen. Nyt SOS-hallituksen puolivälitarkastelun lähestyessä puolueen kannatus on enää 8,4 prosenttia. Niin puolueen räjähtävä kasvu kuin kannatuksen jäätävä sulaminen ovat Suomen poliittisen historian näkökulmasta ainutlaatuisia.

Tuntuu kuin iso jytky olisi valahtanut pahasti omaan housuun.

Kansan mies Timo Soini on luonut perussuomalaiset lähes tyhjästä SMP:n konkurssipesän raunioille. Hän kiersi pappamopolla pitkin kansankuppiloita itseään säästämättä ja oppi puhuttelemaan tavallisia suomalaisia, etenkin miehiä. Hänen maisterisjätkä-karismansa keräsi 2000-luvun puolivälistä alkaen myös median huomion. Lähes kaikki söivät innolla tämän kansanmiehen kädestä, jolle EU on aina ollut ongelma ja poliittinen eliitti rötösherrojen jälkeläisiä.

Kummankin kärkiehdokkaan politiikka vie puoluetta niin paljon oikealle, että puheet työväenpuolueesta voidaan haudata.

Vasta hallitusvastuu on himmentänyt Soinin sädekehää. Silti niin monet jäävät kaipaamaan liukaskielistä hämmentäjää, jonka ”soinismit” osuvat edelleen maaliin hämmästyttävällä tarkkuudella.

Timo Soinin vetäytymisen jälkeen puheenjohtajapeli käynnistyi perussuomalaisissa välittömästi.

Puolueen eliitti näyttää jo tässä vaiheessa asettuvan eduskuntaryhmän puheenjohtajan Sampo Terhon taakse. Terhon voittokulun voi ainoastaan estää ”yhden asian mies”, europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Kumpi tahansa kärkiehdokkaista tulee valittua, perussuomalaiset ei ole enää entisensä. Puheet työväenpuolueesta ja SMP:n perinnöstä voidaan kerralla haudata.

Ehdokkaista Terho osoittautuu pienellä pintaraapaisulla kovaotteiseksi hallituksen leikkausten puolustajaksi, joka haluaa heikentää työntekijän irtisanomissuojaa, nostaa alempia arvonlisäveroluokkia ja poistaa kehitysavun kokonaan. Jussi Halla-Ahon sosiaalipolitiikasta on hyvin vaikea saada selvää. Hän keskittää kaiken voimansa islamin demonisointiin, maahanmuuttokriittisen puheeseen sekä EU-vastaisuuteen.

Kesäkuun puoluekokous on perussuomalaisen puolueen uusi alku. Kummankin kärkiehdokkaan politiikka vie puoluetta niin paljon oikealle, että puheet työväenpuolueesta voidaan haudata. Ja koska keskustakin on lipunut reippaasti oikealle, on poliittisessa keskustassa tilaa. Sitä kenttää ei SDP:n kannata jättää yksin vihreille.

Demokraatti

Pääkirjoitus

Demokraatti

Kenestä SDP:n presidenttiehdokas?

Sosialidemokraatit ajautuivat helmikuussa presidentinvaalien osalta lähtöruutuun, kun ilmoitusta vaille valmis ehdokas, kansanedustaja Jutta Urpilainen päätti jättää vaalit väliin. Paine uskottavan ehdokkaan löytämiseksi on kevään mittaan suuri – ellei sellainen ole jo puoluejohdon tiedossa.

SDP:n ykköstavoite on lähteä presidentinvaaleihin omalla ehdokkaallaan. Ja sellaisella, jolla olisi aito mahdollisuus edetä vaalin toiselle kierrokselle. Voittaja on yleisen käsityksen mukaan jo tiedossa, jos hän vahvistaa ehdokkuutensa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nauttii suurta suosiota ja luottamusta yli puoluerajojen. Luottamusta Niinistöön löytyy myös sosialidemokraattien keskuudesta niin laajalti, että häntä on jo pariin otteeseen ehdotettu myös demareiden ehdokkaaksi.

Jos näin kävisi, toteutustapoja olisi kolme.

Puoluevaltuusto voisi päättää asettua suoraan Niinistön taakse ja luopua oman ehdokkaan asettamisesta, mutta se olisi puoluedemokratian kannalta laimea vaihtoehto, joka ei oikein istu gallup-kärjessä olevalle puolueelle.

Toinen vaihtoehto olisi, että Niinistöä ehdottaisi SDP:n ehdokkaaksi vaaditut 250 jäsentä tai kymmenen puolueosastoa niin, että kilpaileva ehdokas olisi SDP:n oma. Seuraisi puolueen sääntöjen mukainen jäsenäänestys siitä, kenet valitaan.

Kolmas, suuren yleisön ja median näkökulmasta kiinnostavin vaihtoehto edellyttäisi puoluevaltuustolta hyväksyttyä ehdotusta täysin avoimesta vaalista.

Sellaisesta, joka järjestettiin edellisen kerran, kun Martti Ahtisaari löi Kalevi Sorsan ja nousi SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Kuka vain äänestysikäinen suomalainen voisi rekisteröityä kannattajaksi ja vaikuttaa siihen kenestä tulee SDP:n presidenttiehdokas. Kiinnostavia ulkopuolisia ehdokkaita luultavasti löytyisi muitakin kuin istuva tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

SDP:n ykköstavoite on lähteä presidentinvaaleihin omalla ehdokkaallaan.

Pekka Haaviston vuoden 2012 kampanjan myötä presidentivaalit muuttivat pysyvästi luonnettaan. Sosiaalisessa mediassa syntynyt kansanliike antoi tilaa ja menestymisen mahdollisuuden myös yllättävälle pienpuolueen ehdokkaalle. Avoin vaali voisi tässä mielessä olla SDP:lle aito vaihtoehto, jos vahvaa omaa ehdokasta ei löydy.

Mikäli vaali SDP:n presidenttiehdokkuudesta avataan koko kansalle, asia tulisi luultavasti ajankohtaiseksi pian kevään puoluevaltuuston kokouksen jälkeen. Tosin ennen presidenttiehdokkuudesta tai vaalijärjestyksestä päättämistä keskitytään voittamaan kuntavaalit, kuten puheenjohtaja Antti Rinne on aivan oikein muistuttanut.

Demokraatti

Pääkirjoitus

Demokraatti

EK vei osan hallituksen pelimerkeistä

Elinkeinoelämän keskusliitto heitti hallituksen syliin tikittävän aikapommin, kun se viime viikolla yllättäen irtisanoutui yli 20 keskusjärjestösopimuksesta. Toki EK:lla ja hallituksella on ollut yhteinen tavoite lisätä paikallista sopimista, mutta keskusjärjestösopimuksista luopuminen rysäyttää pohjan suomalaiselta sopimusjärjestelmältä. Ministerien ensikommenttien perusteella hallituksessa ei ole vähäistäkään ymmärrystä siitä, mitä tämä voi pahimmillaan merkitä.

Ilmeisesti EK:ssa osataan arvioida, kuinka paljon sopimuspäätös vaikeuttaa hallituksen toimintaa. EK on harrastanut raakaa matematiikka: se laskee tässä vaiheessa omien tavoitteidensa ajamisen olevan tärkeämpää kuin hallituksen tukeminen.

Uusi arki voi osoittautua karuksi myös monelle paikallisen sopimisen lisäämistä vaatineelle yrittäjälle. Kiireiselle yrittäjälle voi tulla yllätyksenä sopimisen vaikeus, jos vastapuolella ei ole ketään, kenen kanssa neuvotella. Tämä voi tapahtua keskusjärjestösopimuksia noudattaneilla aloilla, joilla työsopimuksessa ei ole mainintaa esimerkiksi luottamusmiehistä. Kuka enää uskaltaa lähteä työntekijöiden puhemieheksi, jos työehtosopimuksessa ei ole määritelty edes luottamusmiehen oikeuksia?

Työmarkkinoilla on nyt kasassa ainekset kunnon kriisiin. Ihmeellistä tilanteessa on hallituksen passiivisuus. Ideologisista intohimoista huolimatta hallituksen pitäisi olla nyt osaltaan oikeasti aktiivinen ja hakea sopua tilanteeseen, jossa työnantaja- ja työntekijärjestöjen tilanne on poikkeuksellisen jännittynyt.

Työmarkkinoillla lakkoherkkyys kasvaa, ellei keskusjärjestösopimuksia saada siirrettyä liittokohtaisiin työehtosopimuksiin.

Hallituksella on siinäkin mielessä paljon pelissä, että kuohunta työmarkkinoilla voi uhata sen säästötavoitteita ja toiveita maltillisista palkankorotuksista. Työmarkkinoillla lakkoherkkyys kasvaa, ellei keskusjärjestösopimuksia saada siirrettyä liittokohtaisiin työehtosopimuksiin. Tämä on monella liitolla myös edellytys neuvottelujen aloittamiselle uusista työehtosopimuksista.

Työmarkkinakentän myllerryksessä edunvalvonta vaatii uutta ajattelua ja aikaisempaa vahvempaa yhteistyötä. Tässä nurkkakuntainen politikointi ja pelaaminen pitäisi unohtaa. Se ei palvele jäsenistön etua.

Esimerkiksi vientialojen jättiliittohankkeen toteutuminen vahvistaisi merkittävästi mukana olevien liittojen palkansaajien neuvotteluvoimaa. Erikoista oli, että Paperiliitto päätti jäädä hankkeesta pois. Sen ratkaisi Paperiliitossa vähemmistössä olevien vasemmistoliittolaisten vastustus. Myös monet muut liittojen toimintaa uudistavat yhteishankkeet ovat viime aikoina hyytyneet vasemmistoliittolaisten ryhmien vastustukseen.

Demokraatti