Pääkirjoitukset

Homoparien vihkimisvitkuttelu uhkaa upottaa luterilaisen kansankirkon

Tämän viikon tiistaina ja keskiviikkona Suomen kirkon papisto kokoontui pohtimaan kirkon tulevaisuutta kukin omassa hiippakunnassaan. Vilinä ja melske oli korvia huumaava, kun pantakauluksiset paimenet täyttivät tuomiokirkot maan joka kolkassa. Kyseisestä kokoontumisesta käytetään nimitystä synodaalikokous, joka järjestetään kirkossa joka kuudes vuosi.

Tämän vuoden kokous käytiin hämmentyneissä tunnelmissa, sillä paine homoparien kirkolliseen vihkimiseen on ainakin etelän hiippakunnissa suuri. Luterilaisen kirkon piispat ovat viime aikaisissa lausunnoissaan pyytäneet papistoa pidättäytymään homoparien kirkollisista vihkimyksistä, vaikka juridisesti vihkimyksille ei ole mitään estettä tasa-arvoisen avioliittolain astuessa voimaan 1.3.2017.

Tilanne aiheuttaa tavallisen papin näkökulmasta suurta hämmennystä, sillä hän voi syyllistyä virkavirheeseen pidättäytyessään homoparin vihkimisestä. Tosin vihkiessään homoparin seurauksena voi taas olla tuomiokapitulin kurinpitomenettely.

Kukaan järkevä ihminen ei tänä päivänä kuitenkaan oikeasti usko, että taivaan portilla kysellään kirkon jäsenkirjaa.

Kysymys homoparien kirkollisesta vihkimisestä osoittaa jälleen kerran kirkon päätöksenteon kankeuden. Vaikka laki tasa-arvoisesta avioliitosta on näyttänyt jo vuosikausia lähitulevaisuuden asialta, kirkko on ollut haluton etenemään asiassa rivakasti. Suurimpana esteenä on kirkolliskokouksen määräenemmistövaatimus kirkkolakiin liittyvissä kysymyksissä. Luultavasti tämä aiheuttaa naispappeuskysymyksen tavoin vuosikymmenten repivän keskustelun kirkon hallintoelimissä.

Kirkon jahkailu ihmisten yhdenvertaisuuteen liittyvissä kysymyksissä, vahvistaa kuvaa kirkon kovuudesta ja ihmisten arkielämän ymmärtämättömyydestä. Luterilainen kirkko piiloutuu vanhakantaisen oppinsa taakse, eikä aktiivisesti pyri tukemaan yhteiskunnan tasa-arvopyrkimyksiä.

Kuvaava esimerkki on synodaalikokoukseen osallistuville lähetetty keskusteluaineisto, jossa Kuopion piispa Jari Jolkkonen kuvailee kirkon oppia näin: ”Todellinen kirkko on löydettävissä ainoastaan näkyvän kirkon kautta, ei koskaan sen ohi. Suomessa kirkosta eroamisen tekee kipeäksi juuri se, että hengellisesti arvioituna se merkitsee eroa pelastavien armovälineiden yhteydestä ja jättäytymistä omaan varaan.”

Papilla ei siis ole valtaa siunata yhtään mitään tai ketään.

Kirkon olisi nyt syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen ja perustella homoparien kirkollinen vihkiminen samaan tapaan kuin aikoinaan naispappeus. Silloin kirkolliskokouksessa todettiin, ettei naispappeuskysymys ole mikään pelastuskysymys.

Ei ole muuten homoparien vihkiminenkään. Tällaiset yhteiskunnalliset tehtävät kuuluvat maallisen lain piiriin, eikä niillä ole pelastuksen kanssa mitään tekemistä. Kun kirkossa pyydetään avioliitolle Jumalan siunausta, Jumala itse lopulta päättää mitä Hän siunaa.

Papilla ei siis ole valtaa siunata yhtään mitään tai ketään.

JÄLKIKIRJOITUS

Luterilaisen kirkon oppiviidakko uhkaa muuttaa uskon sisällön mekaaniseksi insinööriuskoksi. Pahimmillaan kristinoppi on vain teoria ilman sidosta käytäntöön eli Marxin sanoin pelkkää skolastista masturbaatiota.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat