Laajasalo on esittänyt 12 eri alan tunnetulle henkilölle viisi kysymystä korona-ajasta. Hän kysyy muun muassa, mitä et halua unohtaa tästä ajasta ja minkä asian odottaminen on tuonut eniten toivoa?

Käytännössä kirja sisältääkin lyhyitä aikalaiskokemuksia koronan ajoilta. Kun sitä aikanaan vuosien päästä luetaan, voidaan todeta kirjan kirjoitetun koronan ollessa vielä vahvasti läsnä. Kuolleisuusluvut ovat yhä näinä aikoina hälyttävän korkealla tasolla Suomessa eikä epidemia ole ohi.

Laajasalon valitsemat kirjoittajat ovat Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, Helsingin poliisilaitoksen poliisikomentaja Lasse Aapio, Myllypuron elintarvikeavun toiminnanjohtaja Sinikka Backman, Aktivistimummo Seija Kurunmäki, Illusian Group Oy:n Head of Impact Katariina Helaniemi, Hyks-sairaanhoitoalueen johtaja Matti Holi, näyttelijä Iina Kuustonen, Takuusäätiön toimitusjohtaja Juha Pantzar, yrittäjä Jari Sarasvuo, filosofian tohtori Pekka Sauri, Lähi-idän asiantuntija Seida Sohrabi ja laulaja Antti Tuisku.

Laajasalo itse sanoo kirjan johdannossa, että kulkutautikaudelta jää mieleen kaksi vaihetta.

– Alussa tapahtui ihmisten hämmentävä yhdistyminen ja lopuksi yhtä hämmentävä jakautuminen.

Laajasalon mielestä kulkutaudin erityisyys oli siinä, että se ”keskeytti pariksi kuukaudeksi kulttuurisodan”.

– Maalis-huhtikuussa 2020 Suomessa elettiin välirauhan aikaa. Meillä katkesi hetkeksi vastakkainasettelun aika; siis se puheissa ja teoissa viime vuosina eletty, tuotettu ja toteutettu polarisaatio, joka asemoi ihmisiä vastustamaan toisiaan.

Laajasalo näkee, että kun huoli koronasta heräsi, syntyi havainto siitä, että meidän kohtalomme on yhteinen. Oltiin yhteisellä asialla.

– Tulimme suuresta pieneksi, ja tulimme pieneksi yhdessä, piispa iloitsee.

Toisaalta hän toteaa, että rajoitustoimet, niistä puhuminen ja niiden vastustaminen rupesivat kuitenkin myöhemmin myös jakamaan kansaa.

– Eniten huolta aiheutti julkisen keskustelun repivyys ja mielivaltaisuus: mitättömistä yksityiskohdista saattoi nousta suhteeton kohu, joka hämärsi kokonaisuuden näkyvistä, Pekka Sauri muotoilee kirjassa.

Laajasalo summaa lopulta kuitenkin kaksijakoista kokemusta positiivisen kautta todeten kulkutaudin muistuttavan meitä kyvystä olla samalla puolella.

Mika Aaltola toteaa kirjassa, ettei saisi kuvitella, että korona on oma eristetty siilonsa turvattomuutta.

– On oltava hereillä sen suhteen, miten korona lietsoo olemassa olevia jännitteitä ja laukaisee muutenkin virittyneitä kansainvälispoliittisia tapahtumasarjoja vielä pitkään, kun koronan aallot ovat jo lievenneet, hän muistuttaa.

Kirjasta on pääteltävissä, että Aaltolan sanat on kirjoitettu profeetallisesti jo ennen Ukrainan sodan syttymistä.

Aaltolan artikkelissa on myös pari konkreettista ehdotusta. Hän uudistaisi Maailman terveysjärjestöä.

Aaltolan mukaan sille pitäisi antaa enemmän resursseja ja valtioista itsenäinen mandaatti koordinoida nopeasti globaalia toimintaa heti seuraavan pandemiauhan ilmaantuessa.

Hän esittää Suomeen myös erilaisiin kulkutauteihin kuolleiden päivää. Päivänä kunnioitettaisiin tautien uhreja.

– Se toimisi kollektiivisena muistilääkkeenä, jotta pysyisimme aikakautemme vaatimassa valmiudessa. Esitän kansallista muistamista. Ehkäpä päivä voisi olla lokakuussa. Päivä perustuisi ruton saapumiseen Suomeen syksyllä 1710. Se olisi myös rohkaiseva, kuten pysyvien tosiasioiden tunnustamisen traditio on suomalaisessa perinteessä.

Jari Sarasvuo palaa artikkelissaan yhteen pandemian suuria tunteita herättäneistä kysymyksistä, keskusteluun siitä, pitäisikö Suomeen luoda niin kutsuttu koronanyrkki vai ei.

– Viranomaisten, puolueiden, ammattiyhdistysliikkeiden ja muiden asianomistajien eri suuntiin suuntautuvat valtaintressit häiritsivät kulkutaudin vastaista taistelua, koska kokematon pääministeri ei ymmärtänyt luottaa kriiseissä kypsyneen presidentin ratkaisumalliin keskittää väliaikaisesti valtaa koronanyrkkiin. Informaation ja päätöksenteon keskittäminen kriisissä parantaa johtamista. Rauhanoloissa paluu vallan viisaaseen hajautukseen on taas paikallaan, Sarasvuo sanoo.

Helsingin Myllypuron elintarvikeavun toiminnanjohtaja Sinikka Backman muistelee riipaisevan omakohtaisesti sitä, miten korona-ajan alussa yli 70-vuotiaat asetettiin karanteeniin. Ihan kuin olisin ollut spitaalinen, Backman kirjoittaa.

– Jääminen neljän seinän sisään etätöihin herätti tunteita laidasta laitaan: pelko, hylätyksi tulemisen tunne, ajatukset kuolemasta sekä elämän rajallisuudesta, kaiken turvallisen poistuminen arjesta. Mihinkään ei uskaltanut mennä, syyllisyys siitä, että meidänkö takia yhteiskunnan toiminnot loppuvat ja Suomi menee lähestulkoon kiinni.

Moni pystynee yhtymään myös Katariina Helaniemen kokemukseen ensimmäisen rokoteannoksen saamisesta.

– Yksi vahvimmista tunnereaktioista liittyy ensimmäisen rokotteen saamiseen ja sen jälkeiseen hetkeen Jätkäsaaren rokotuspisteen aurinkoisella terassilla. Istuin kyynelsilmin auringossa ja
tunsin helpotuksen aallon vyöryvän ylitseni. Samalla purkautui iso osa sitä ahdistusta, jota olin alitajuisesti padonnut kuukausien ja kuukausien ajan rajoitusten ja sulkujen jatkuessa, hän muistelee.

Teemu Laajasalo on Helsingin hiippakunnan piispa. (Kuva: Nora Vilva)