Nato-jäsenyyden toteuduttua Suomen ilmatilassa lentää säännöllisesti nykyään ainakin ruotsalaisia ja yhdysvaltalaisia lentokoneita.

Niitä sellaisia, joita ennen oli tapana nimittää vakoilukoneiksi, mutta nyt kun ne ovat omia, tiedustelukoneiksi.

Usein reitti kulkee näin itärajan tuntumassa asuvan näkökulmasta ihan kirjaimellisesti tuosta päältä. Tässä Joensuun kohdilla ne kääntävät hieman länteen, seuraten rajan kulkua. Nyt on paljon uutta signaalia tavoitettavissa Venäjältä.

KEKKOSEN aikana syntyneestä ja kasvaneesta tuntuu aika hurjalta, että olemme nyt sopineet “vieraiden joukkojen” pääsemisestä Suomen maaperälle.

Kylmän sodan aikana vieraiden sotilasjoukkojen pyrkiminen Suomeen tarkoitti ikävän todennäköisesti neuvostomiehitystä.

Samalla YYA-sopimuksen velvoite puolustautua “Saksaa tai sen kanssa liitossa olevaa maata” vastaan tarkoitti sitä, että lupasimme Neuvostoliitolle huolehtia osaltamme sen luoteiskolkan puolustuksesta.

Nyt olemme itse niitä EU-Saksan kanssa liitossa olevia maita.

KYLMÄN SODAN aikana Suomi käytännössä luovutti osan itsenäisyyttään, myös sisäpoliittista päätöksentekoaan, vieraan valtion hallintaan.

Kun ottaa huomioon lähtöasetelman sodan aloittaneen ja hävinneen osapuolen liittolaisena, ei Suomelle huonosti käynyt.

Mutta ei YYA-aika ollut niin itsenäistä, helppoa ja turvallista, kuten monet EU- ja/tai Nato-jäsenyyden vastustajat haikaillen kuvaavat.

Mikään Suomen ulkopoliittinen asemoituminen ei poista sitä tosiasiaa, että olemme pieni maa strategisesti tärkeällä alueella. Hävityn sodan jälkeen 1944 taivuimme uuteen asentoon, josta oikenimme pikkuhiljaa Neuvostoliiton romahdettua.

Nykyisenkaltaisen Venäjän vuoksi meidän on nyt kannattanut ajaa tiukasti Yhdysvaltain kylkeen.

Turvallisuuspoliittinen nostalgia on ihan samanlaista kuin kaikki muukin populistinen nostalgia: ei sitä kaihottua kulta-aikaa oikeasti ollutkaan.

Joka ajassa on omat ikävät puolensa, jotka vain unohtuvat vuosien vieriessä.

NATON jäsenyys oli nopeasta toteutumisestaan huolimatta päätös, jonka kanssa elämme hyvin pitkään.

Nyt käsittelyn alla oleva DCA-sopimus on sen jäsenyyden suoman suojan sujuvan toimimisen mahdollistaja.

Tänne tulevat ja täällä harjoituksissa käyvät joukot ovat nyt omia, meidän puolellamme olevia, eivät vieraita joukkoja.

Nyt kun päätämme näistä käytännön järjestelyistä, liittolaisuuden konkretia piirtyy uudella tavalla näkyviin.

Mukana sovittavana on myös vahvoja tunteita herättäviä teemoja kuten ydinaseet ja tuomiovalta rikoksissa.

Kylmän sodan aikainen elämä sienipilvien pelossa rokotti monet joukkotuhoaseiden suvaitsemista vastaan. Mutta niin vaan olennainen osa Suomen turvallisuutta lepää nyt niiden varassa.

Rationaalisesti pystyn ymmärtämään ja ehkä jopa hyväksymään ydinasepelotteen, mutta pahalta tuntuu.

Toinen paljon huomiota herättänyt asia on Suomen ja Yhdysvaltojen kahdenkeskiseen sopimukseen tuleva jako täällä olevien yhdysvaltalaissotilaiden mahdollisten rikosten tuomitsemisesta.

Sinällään tällaiset sopimukset isäntämaan tuomiovallan rajoittamisesta ovat tuttuja täällä toimivista erilaisista kansainvälisistä virastoista.

Enkä usko yhdysvaltalaisen oikeusjärjestelmän tai sotilasvankilan päästävän ketään helpommalla kuin mitä Suomessa tapahtuisi.

MITÄ ISOMPI ja voimakkaampi liittolainen on, sitä paremmin liitto suojaa pienempää maata. Mutta samalla suuri liittolainen kytkee meidät ainakin jollain tasolla myös muihin tilanteisiin, joissa se on mukana.

Suomelle on nyt merkitystä lähes kaikelle mitä maailmassa tapahtuu. Melkein kaikki koskettaa jollain tavalla Yhdysvaltoja tai jotain muuta Nato-maata.

Kollektiivisessa tajunnassamme on yllättävän lujassa presidentti Urho Kekkosen toteamus vuodelta 1961, että Suomi on valinnut kansainvälisessä politiikassa lääkärin eikä tuomarin roolin.

Tuomarilla viitataan ajatukseen, ettei meidän pitäisi ryhtyä kiistojen osapuoleksi edes vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia vastaan.

Liittoutuneena meillä on nyt usein suorastaan velvollisuus ottaa kantaa ja myös toimia näkemystemme edistämiseksi.

ITSENÄISYYDEN ytimessä on ajatus siitä, että saamme itse päättää mahdollisimman pitkälle itseämme koskevista asioista. Sen päätösvallan säilyttämisellä on ollut aina hintansa.

Eri aikoina hinta on ollut erilainen, mutta ilmaiseksi se ei ole ikinä tullut.

Nyt hintana oli sotilaallinen liittoutuminen, koska arvioimme, että ilman sitä Suomen itsenäisyys ja turvallisuus olisivat kohtuuttomasti vaarassa.

Minusta ainakin tämä on ihan hyvä kauppa tässä kohtaa maailmanhistoriaa.