Tutkimuksen tekeminen oli hallitusohjelmassa ja sen tavoitteena oli palvella “Suomen kansallisen itseymmärryksen, toimijuuden ja edun vahvistamista.”

Tulos on kattava ja syvällinen paketti, jossa luodaan pysäyttävä kokonaiskuva siitä, mitä kaikkea Venäjä kohdisti Suomeen 2000-luvulla, ennen 2022 suurhyökkäystä.

Raportin taustalla oleviin valtiollisiin tietotarpeisiin oli kirjattu myös “Hanke edistää Suomen pyrkimystä vahvistaa menneisyydenhallintaa ja käsitellä kriittisesti omaa lähihistoriaansa.”

EN PIDÄ lopputuloksen rajoittuneisuutta tekijöiden, vaan tilaajan tavoitteiden ja rajausten vikana.

Hieman outoa on myös se, että hankkeen ohjausryhmästä ei ole muuta tietoa kuin kuin että puheenjohtajana oli ulkoministeriön erikoistutkija Veera Laine.

Jäsenet koostuivat valtioneuvoston nimeämistä ministeriöiden virkamiehistä. Laine, kuten raportin tekijätkin, on tosin kovinta Venäjä-osaamisen ryhmää tässä maassa.

MIELESTÄNI on perusteltua epäillä, että raportoitujen asioiden rajaukset ovat syntyneet epäsuoran ja kenties jopa suhteellisen suorankin poliittisen ohjauksen tuloksena.

Se sinällään on ymmärrettävää, sillä tutkituissa asioissa oli aikoinaan mukana muun muassa nykyinen ylin valtiojohto.

Kun muistaa, miten vuonna 2016 Ulkopoliittisen instituutin tekemä Venäjä-raportti sai hyvin tylyn reaktion poliitikoilta, nyt vastaanotto oli suorastaan vaisu.

Kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma kommentoi tutkimusta viestipalvelu X:ssä näin:

”Hyssyttelyä todellakin! Olin silloin talousvaliokunnassa, kun Fennovoimaa koskeva mietintö tehtiin ja siitä äänestettiin. Hanketta arvioitiin teknisen turvallisuuden ja ympäristöturvallisuuden kannalta, mutta ei turvallisuuspolitiikan. Se oli kielletty.”

Juuri Fennovoima-osiossa tutkimusten tulosten ylimalkaisuus tulee selvästi esiin.

Värikäs prosessi oli kuvattu sinällään oikein, mutta suomalaisten poliitikkojen nimet oli siivottu pois tapahtumien kuvauksesta. Tilalla olivat instituutiot, tyyliin ”hallitukset rajasivat hankkeen pois turvallisuuspolitiikasta”.

Tai kun ”Fortum suostuteltiin tai pakotettiin lopulta hankkeen osakkaaksi”, suostuttelun tai pakottamisen tekijästä ei edes vihjattu. Jos painostajana olisi ollut Venäjä, varmaankin se olisi mainittu?

SUOMESSA Venäjä-suhteet ovat olleet presidentin vastuualueella ja erityisen tarkka tästä kaudellaan oli Sauli Niinistö. Vaikea uskoa, ettei hänellä olisi ollut mitään tekemistä Fennovoima-hankkeen kanssa.

Sinällään mielenkiintoinen on myös tutkimuksen analyysi, että “presidentin vaihtuminen Tarja Halosesta Sauli Niinistöön ei muuttanut ulkopoliittista Venäjä-linjaa.”

Julkisesta keskustelusta voisi saada kovin toisenlaisen kuvan.

Olisin itse myös liittänyt raporttiin ainakin sen, miten presidentti Niinistö vuoden 2014 lopussa piti puoluejohtajatapaamisen, jossa Nato rajattiin pois seuraavan kevään eduskuntavaalien teemoista.

Ja monia muitakin asioita olisi voinut havaintoihin kirjata.

TAPAHTUMIEN ylimalkaisessa ja kovin passiivimuotoisessa kuvauksessa on mielestäni kyse samasta ilmiöstä, josta tutkimuksessa puhuttiin: suomalaisten poliitikkojen halusta välttää kohuja ja vahinkoa itselleen.

Toki, kuten tutkijatkin totesivat, aiemmat ja nyt virheellisiltä vaikuttavat linjanvedot nauttivat aikanaan laajaa kansalaisten luottamusta.

Tämän kaiken valossa käy enemmän kuin ymmärrettävämmäksi hanketta johtaneen Sinikukka Saaren toteamus, että tämä tutkimus oli ennen kaikkea keskustelunavaus.

Se kannustaa monenlaisten tulkintojen sekä jatkoselvitysten tekoon. Niitä nimittäin tarvitaan, sillä nimiä mainitsematon poliittinen lähihistoria kiertää menneisyyttä sen hallitsemisen sijaan.