Kuuluisan Kiky-sopimuksen yhteydessä me työntekijät hyväksyimme tuleville vuosille mm. nollapalkankorotukset, työn kokonaisverotuksen nousemisen eläkemaksujen kautta, 24 tuntia lisää työaikaa ja lomarahaleikkaukset. Hyväksyimme ne siksi, koska näimme sopimiskulttuurin säilyttämisen arvokkaana. Hyvinvointivaltion rakentanut kolmikantainen sopimiskulttuuri kun uhattiin Kokoomuksen, Keskustan ja Perussuomalaisten toimesta taannuttaa kansainvälisten lakien minimitasolle. Saimme lupauksen että näin ei tehdä, ja että lisää työelämän pelisääntöjen heikennyksiä ei tule. Tämä osoittautui valheeksi ja kaiken kukkuraksi EK irtisanoi keskusjärjestösopimukset, josta kärsivät pienet ammattiliitot. Palkansaajien käteen jäi keskiansioiden lasku tehtyä tuntia kohden.

Kikyn jälkeistä aikaa leimasi teennäinen työelämän lakien kolmikantainen valmistelukulttuuri. Työntekijäjärjestöt otettiin kyllä mukaan keskusteluihin, kun aiheena oli mm. työttömiä koskeva aktiivimalli, tai ansiosidonnaisen leikkaaminen. Jostain syystä kävi kuitenkin aina niin, että työntekijäjärjestöjen perusteltujakaan kantoja ei otettu millään tavalla huomioon.

Koko Sipilän hallituskautta on leimannut etujärjestöpolitiikan tekeminen, mutta vasta nyt sen luonne on paljastunut tavalliselle äänestäjällekin kaikessa röyhkeydessään. Resepti on joka kerta samanlainen: Ensin säädetään työnantajajärjestöjä ja pääomapiirejä suosivia lakeja poliittisen prosessin kautta. Kun demarit vastustavat niitä, alkaa syyttely, että demarit ja ay-liike ovat samaa pataa ja joutaisivat pussauskoppiin. Samalla kuitenkin hallituksen kikyministerien kädet liikkuvat hellän määrätietoisesti työnantajajärjestöjen liiveissä toisessa pusukopissa. Jos tästä kopista keskusta ja kokoomus eivät tule ajoissa ulos, on seurauksena pian maalaisromanttiset haulikkohäät.

Epäselvää on myös se, miksi Suomen ulkopuolisesta maailmantalouden kohentumisesta johtuva Suomen vientiteollisuuden menestyminen on istuvan hallituksen ansiota, mutta Suomen ulkopuolelta tuleva maahanmuuttokriisi ei sitä ole? Ehkä sillä on jotain tekemistä ihonvärittämisen ja populistuttamisen kanssa.

Kun oikeistolaisen maailman luominen törmää realismiin, mutta vaalirahoittajat vaativat pysymään vallankahvassa kiinni, ei ole muuta vaihtoehtoa kasvojen pelastamiselle kuin sormien osoittelu. Jos hallituksesta tai oppositiosta ei löydy syypäätä, alkaa median syyttely siitä, että ne kirjoittavat vain hallituksen epäonnistuneista sote-hömpötyksistä, ja vastaavasti työntekijäjärjestöjen syyttely onnettomasta työmarkkinapolitiikasta. ”Ken on maassa kaunehin” – peilin edessä on pelottavaa olla kun se särkyy. Käy kuten sadussa – paljastuu itsekkyys ja rahan palvonta, heikomman asemassa olevien kustannuksella.

Kirjoittaja on Teollisuusliiton aktiivi ja pääluottamusmies Kokkolasta.