Matias Riikosen (s. 1989) nuori ura jatkuu nousujohteisena. Hänen viides romaaninsa Matara on lähes mestarillinen, vähintään samalla tasolla kuin edeltäjänsä Iltavahtimestarin kierrokset (2019).

Se ja Matara muodostavat omaelämäkerrallisen teosparin, jossa pyritään tarkkaan havainnointiin, katoavaisten hetkien tallentamiseen kauniisiin ja täsmällisiin lauseisiin. Uusi romaani kertoo kesäleiristä, jonka metsään lomailevat pojat ovat perustaneet oman valtionsa lakeineen ja sääntöineen.

Siellä eletään eräänlaisessa uudessa Roomassa plebeijeineen, senaattoreineen ja muine vanhanaikaisuuksineen. Yksi pojista, vahvaluonteinen Kaius, on puolestaan kuin ilmetty Julius Caesar valtapyrkimyksineen.

Onko kyse leikistä vai todellisuudesta? Molemmat vaihtoehdot ovat yhtä mahdollisia. Mataraa voi ajatella dystooppisena kertomuksena vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa lapset ovat johdossa. Tai sitten he vain pakenevat aikuista maailmaa, joka on pohjimmiltaan ahdistava, järjetön ja typerä.

Viattomuuden loppu

Matarassa näkökulma on leikkiin vasta mukaan päässeen pojan. Hän ujostelee ja hakee tukea kokeneemmalta vanhemmalta veljeltään. Ympäristöä ihmetellään lasten silmin ja korvin, heidän avoimilla aisteillaan. He ovat saavuttaneet vaistomaisen ymmärryksen, ”että kaikki oli viime kädessä oikukasta ja säännötöntä ja asioille annetut nimet lopultakin pelkkää valhetta ja petosta.”

Matias Riikonen kuvaa heidän ihmettelyään samoilla valheellisiksi väitetyillä sanoilla, mutta tekee sen niin hienosti, että niistä tulee totta. Pojat suhtautuvat leikkiinsä samalla vakavuudella kuin me aikuiset omiin vastaaviin peleihimme. Yhteiskuntasopimus, jossa kansalaiset suostuvat valtion hallittaviksi saadakseen vastineeksi esimerkiksi suojelua, pätee myös Matarassa.

Yli 15-vuotiaat joutuvat sen ulkopuolelle ja heidät korvataan vuosittain uusilla kesäleiriläisillä. Kyse ei ole viattomasta puuhastelusta, vaikka Riikonen käsitteleekin hahmojaan lämpimästi ja hänen kirjansa tunnelma on nostalginen. Kiusaaminen, seksuaalinen hämmennys ja jopa julmuus kuuluvat poikien kokemukseen siinä missä viaton ihmettelykin.

Kuten ulkomaailmassakin, Mataran maassa kieroillaan ja sielläkin sotiminen on diplomatian jatkamista toisin keinoin. Muita metsässä asuvia kansoja vastaan taistellaan. Puumiekoilla ”tapetut” jäävät maahan makaamaan. Meno on pahimmillaan brutaalia: ”He halusivat satuttaa ja tappaa ja satuttaa eivätkä he välittäneet mihin ja miten osuivat vaan pistivät ja löivät ja pistivät.”

Romaanissa onkin yhdellä tasolla kyse viattomuuden lopusta, lapsuuden ihmeiden vaihtamisesta aikuisuuden sotkuihin. Leikin osanottajat kasvavat tai taantuvat: ”Jotkut pojat löysivät vasta täällä itsensä ja saattoivat kesien mittaan muuttua olemukseltaan miltei päinvastaisiksi kuin tullessaan.” (s. 70)

Lapsuus vastaan aikuisuus

Mataran voi tulkita kritisoivan aikuista tulkintaa asioista. Vanheneminen tuntuu siitä vielä vähän tietävissä pojissa hahmottomana pelkona: ”Sillä kesä jatkoi vääjäämätöntä kulkuaan. Kaikki he jollain lailla aistivat sen ja metsän pimeydessä kohisi jokin. Aika tai tuuli tai ehkä aika oli tuuli.” (s. 38)

Lapsi on terve kun se leikkii, sanotaan myös, joten merkitseekö leikin loppu sairastumista? Matara on tietystä keveydestään ja kauneudestaan huolimatta häiritsevä ja pakottaa lukijan miettimään omaa elämäänsä. Onko hänenkin arkensa yhtä peliä tai, vielä pahempaa, silkkaa teeskentelyä?

Riikosen romaani on niin vahva ja poikkeuksellinen, että sille voi antautua kokonaan. Teos on kieleltään paikoin jopa meditatiivinen: ”Auringon viimeinen verenpuna oli hävinnyt syvänsinisten sävyjen myötä, taivas muistutti nukahtamista edeltävää hetkeä, paitsi että tähän aikaan vuodesta se ei ehtisi koskaan romahtaa täyteen pimeyteen, minkä takia kesäöissä oli omituinen valveunen tuntu.” (s. 116)

Kielikuvissakaan ei ole samanlaista väkinäisyyttä kuin joillakin kirjoittajilla: ”Koivunlatvat kallion laella heiluivat kuin ne olisivat pikaisesti luonnostelleet kuvia harmaalle taivaalle.” (s. 218)

Mikään ei kestä ikuisesti, ei lapsuus, ei luonto eikä Mataran valtio. Mutta niistä kertova romaani vahvistaa käsitystä siitä, että Matias Riikonen on todella taitava tekijä, ikäluokkansa parhaita. Mataran palkitseminen ja nouseminen myyntihitiksi ei olisi näin ollen mikään vääryys.