Sydänhämärässä kuvataan lapsiperheen uuvuttavaa arkea, jossa vanhemmilla ei riitä aikaa mihinkään omaan, ei edes kevyeen liikuntaan. Arki tuntuu kohtuuttoman raskaalta, vaikka päähenkilö yrittääkin muistuttaa itseään mukavista asioista, kuten kirjoista, kahvista ja seksistä.

Harry ja hänen viimeisillään raskaana oleva vaimonsa Maria elävät lapsilleen. Lämpö on vähissä, kun vuorokaudet täyttyvät suorittamisesta ja velvollisuuksista. Salmenniemen proosa muistuttaa harmaudessaan, sohjoisuudessaan ja sateisuudessaan marraskuista Suomea. Mitään erityisen järisyttävää ei tapahdu, mutta tunnelma pysyy painostavana ja nimetön uhka leijuu ilmassa.

SYDÄNHÄMÄRÄ ON suoraa jatkoa tekijänsä esikoisromaanille Varjotajunta (2023). Siinä kirjailija tuskaili työmatkalla Helsingissä. Nyt hän on kotona Jyväskylässä ja sen verran ikävästi vankina, että tilanne saa jopa Varjotajunnan helvetillisen Mall of Triplan tuntumaan vapauden tyyssijalta. Pääsisipä edes sen absurdiin sienibaariin juomaan viiniä.

Eletään koronavuosia. Ollaan kotona, ei käydä missään, eikä nähdä ihmisiä. Pestään käsiä. Käytetään maskeja. Epätodellista, irtonaista aikaa, jossa muutkin kuin pienten lasten vanhemmat elävät omissa kuplissaan. Yritetään selviytyä: ”Tavallisessa, päivästä toiseen jatkuvassa elämässä on tuhoa ja kaaosta, jota on järjestettävä pienempiin, paremmin siedettäviin osiin.” (s. 113)

Masennuksesta kaikesta päätellen kärsivä Sydänhämärän Harry etääntyy itsestään siinä määrin, että minäkerronta vaihtuu välillä lennosta hän-muotoon. Epätoivo syvenee Joelin diabetesdiagnoosin ja Marian raskauden takia. Molemmat tutustuttavat perheen ankeaan kunnalliseen sairaalaan ja sen stressaantuneeseen henkilökuntaan.

Salmenniemen kirjoitustyyli yhdistelee äärimmäistä vakavuutta ja pilkallista itseironiaa. Kärpäsestä tehdään härkänen: ”Hiutaleita lautasella, kun puuro laitetaan mikroon. Puuro on miekka. Mikro on sarkofagi.”

SOPIVASTI LIIOITTELEVAN romaanin voima piilee siinä, että arki on pohjimmiltaan juuri niin ankeaa, käsittämätöntä ja kauheaa kuin miten sitä Sydänhämärässä kuvaillaan. Meitä tuhoamaan ei välttämättä tarvita suuronnettomuuksia, vaan mitta voi täyttyä pakkautuvista tavallisista asioista.

Kerronta on vetävimmillään ottaessaan kierroksia ja muuttuessaan lähes Thomas Bernhardin proosan kaltaiseksi ja veroiseksi vuodatukseksi. Harry avautuu: ”Ihminen sairastuu perhe-elämään mutta paranee perheettömän ihmisen elämästä, jossa on vielä enemmän ansoja ja vähemmän tasoja. Kaikki tutut, joilla ei ole lapsia, ovat masentuneita, ja heillä on harrastuksia, joita he vihaavat. He inhoavat ja pelkäävät tanssi- ja joogatuntejaan. Heidän saliharrastuksensa masentaa heitä.” (s. 106)

Ja niin edelleen, aina älyttömyyteen asti. Isä motivoi itseään. Yritetään nyt selvitä. Tästä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta. Elämästä. Kuolemasta. Hän ajattelee, ettei jaksa, mutta jatkaa sitkeästi eteenpäin ja huolehtii perheestään. Omissa huolissaan marinoituneen miehen on vaikea säilyttää todellisuudentajuaan: ”Yhtäkkiä hän oli ulkomaailmassa, joka oli yhä olemassa.” (s. 144)

ELÄMÄ ON oikeastaan ihanaa, hehkutti Juha Itkonen iltatähden saamisesta kertoneessa romaanissaan Ihmettä kaikki (2018), mutta Salmenniemen Sydänhämärä tuntuu arkisessa epätoivossaan todellisemmalta. Harryn ja Marian suhde pingottuu, koska heillä ei ole mahdollisuutta osoittaa toisilleen hellyyttä. Rakkaudesta ei puhuta, mutta se näyttäytyy rutiineissa ja omistautumisessa lapsille.

Uupumuksen keskellä välkähtelee se sama kauneus, josta Itkonen mielellään kirjoittaa. Salmenniemen kertoja on vähintään havaitsevinaan sen: ”On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana. Se on yleensä piilossa, mutta joskus välähtää näkyviin. Sen näkee vauvan katseesta. Sen näkee silmistä, joiden väristä ei vielä voi olla varma, silmistä, jotka eivät vielä ole tottuneet ulkomaailmaan ja valoon. Täytyy yrittää muistaa se.” (s. 110)

Lohtua tuovat pienet asiat, kuten lapsen hymy, porkkanan kuoriminen ja juodun teen kehoon levittämä lämpö. Niihin tyydytään, koska elämä on selviämistä, eikä siltä ole realistista vaatia muuta.

Rakastin Salmenniemen värikkäitä novelleja, joita häneltä julkaistiin useamman kokoelman verran. Hänen romaaninsa ovat värittömämpiä ja siten vähemmän kiinnostavia, mutta niistäkin voi nauttia esimerkiksi virheettömän kielen osalta. Mistähän sarjan seuraavassa osassa kärsitään?