Maitoa ja alkoholia on pitkän uran tehneen Kinnusen kymmenes runokokoelma. Sitä leimaa myös hänen romaaneistaan tuttu nostalgia. Vapaus elää halutulla tavalla nousee taas keskeiseksi teemaksi. Kauneus ja rujous vuorottelevat: ”Pitää nussia / jotta jaksaa sotia.” (s. 11)

Kinnusen runous on suorasanaista, lähes proosallista, ja sen ymmärtää helposti. Hän kirjoittaa omaelämäkerrallisesti, melkein tunnustuksellisesti, ja kirjaa ylös havaintojaan niin Suomesta kuin muualta. Häneltä ei puutu huumorintajua: ”’Milloin menetit / hiuksesi?’ parturi / kysyy, ’anna kun / arvaan, menetit / ne kun menit / naimisiin.’” (s. 13)

Kokoelman alussa ollaan kirjoittamassa Kreetalla, mistä siirrytään tutumpiin Suomen maisemiin. Maailmaa nähnyt Kinnunen tuntuu jo kuitenkin sanoneen lähes kaiken haluamansa, eikä hänen tekstissään ole aivan entisenlaista potkua. Raaka tunne on korvattu rauhallisemmalla tarkkailulla.

Maitoa ja alkoholia -kokoelman säkeenylitykset tuntuvat hieman keinotekoisilta ja materiaalia on sen verran vähän, että teoksesta saatava vaikutelma on köykäinen. Miksi tätä runoutta ei jätetty hautumaan ja julkaistu proosana? Monesta kohdasta olisi kiinnostavaksi lastuksi: ”Kaksi kotiloa / pitää minulle seuraa / kun katselen / pauhaavaa merta / kahvikupin äärellä / alhaalla parvekkeellani. / Meillä ei ole / kiire Suomeen / jossa hallitus / haluaa aktivoida / taiteilijat, työttömät / etanat ja kotilot.” (s. 15)

Kevyt yhteiskunnallisuus yhdistyy lyyrisyyteen, joista jälkimmäinen pilkahtelee kuin pilvien takaa näyttäytyvä aurinko. Tapani Kinnunen ei uudistu tai uudista, mutta hänen maineensa kovana showmiehenä näkyy näidenkin runojen esitettävyydessä. Ne on kuin tehty luettavaksi lavalta.

Kinnunen ei tosin tiettävästi enää esiinny ilman paitaa ja sukkahousut päässä, kuten joskus, mutta säilyy sitkeästi osana turkulaista undergroundia. Hänellä ei ole valtavirtaan kiinnostusta eikä asiaa.

Onneksi Helsingin ja Turun kirjallisuuspiirien välillä ei ole tänä päivänä samanlaista riitelyä kuin vielä 1990-luvulla. Pienet kiistat ratkaistaan Kinnusen mielestä jalkapallokentällä, HJK:n ja Interin välillä.

Terveyden reistailu on tuonut hänen lyriikkaansa enemmän mietteitä kuolevaisuudesta. Säkeet saattavat säilyä ikuisesti, mutta niiden tekijä on yhtä hauras kuin muutkin: ”Istun Markku Innon sohvalla. / Hän on viimeistä päivää kotonaan / ennen muuttamista palvelutaloon.” (s. 24)

Runoilijoiden yhteisö on tiivis ja veljellinen, eikä Kinnunen ole koskaan pelännyt olla mainitsematta esikuviaan. Onneksi hän etsii kuitenkin palettiinsa uusia sävyjä. Rajulle nuoruudelle lähinnä naljaillaan: ”Selkä pamahti, / otin kolmiolääkkeen / ja myöhemmin viiniä, / olen hotellissa syntymäkaupungissani. / Jos saunareissulla / löydyn alakerran / uima-altaasta / kuin Brian Jones, / se ei ole romantiikkaa / vaan alkoholin / ja lääkkeen / yhteensopimattomuutta.” (s. 30)

Runojen puhuja pelkää, ettei hänellä ole tänään paljoa annettavaa sanataiteelle. Yhteiskunnalla ei sen sijaan ole niin väliä. Se voi painua hiiteen, kun tärkeää kulttuurityötä tehdään ja suomen kieltä pidetään hengissä.

Kinnunen saattaa olla menettänyt energiaansa, mutta itsevarmuudesta hänellä ei ole taaskaan pulaa. Hän osaa esittää asiansa ja pitää itsensä esillä, kiitos intensiivisyytensä, jota ikääntyminen on tosin pehmittänyt vähän.

Laulujen lunnaat

Maitoa ja alkoholia -kokoelman päättävään osastoon on valittu runoja vuosilta 1980–1983. Niitä on julkaistu antologioissa ja ne ovat juuri niin tunteikkaita kuin nuorelta Tapani Kinnuselta sopii odottaa: ”syksyn sateessa tanssinut / meren suolaa maistellut / mustaa suuta suudellut / ranskalaista puistoa rakastellut”. (s. 36)

Lupaus paremmasta ei ole näissä vauhdikkaissa säkeissä fantasiaa tai tulevaisuuden utopia, vaan kiima odottaa jo aivan kulman takana: ”Kohta alkaa vuosisadan orgia.” (s. 40)

Mutta mukana on myös älykästä ja suorastaan oraakkelimaista ajattelua, joka yllättää paatuneenkin lukijan: ”aina odotetaan nuoren runoilijapuun / pudottavan uudenlaisia lehtiä / vaikka entisiäkään ei löydetty / poimittu kirjan väliin kuivumaan”. (s. 42)

Koska Maitoa ja alkoholia on Kinnusen kymmenes kokoelma ja juhlan paikka, niin sen loppuun on lisätty jälkisanat. Niille ei olisi tarvetta, mutta niiden olemassaolon ymmärtää. Kinnunen tekee tiliä tähänastisen kanssa ja valaa uskoa huomiseen: ”Nyt olen julkaissut toistakymmentä runoteosta sekä neljä romaania. Voin sanoa, että raskaat ovat laulujen lunnaat – mutta kyllä se matka, hitto vieköön, on kannattanut!” (s. 48)