Samuli Putro kritisoi toksista maskuliinisuutta teoksessaan Elämäni miehet ja Samae Koskinen (s. 1978) on samoilla linjoilla esikoisromaanissaan Aina on itketty. Näitä kirjailijoiksi heittäytyneitä muusikoita yhdistää heidän luontainen herkkyytensä, josta he ovat saaneet kärsiä viettäessään aikaa väärien ihmisten seurassa.

Sekä Elämäni miehet että Aina on itketty on luokiteltu proosaksi, vaikka molemmissa on kyse omaelämäkerrallisesta ja tunnustuksellisesta tekstistä. Nimiä vaihdetaan ja fiktiolle antaudutaan, mutta ankkuri vaikuttaa olevan osittaisesta sepitteisyydestä huolimatta tukevasti todellisuudessa.

Seppo muistuttaa Whiplash-elokuvan (2014) jazzopettaja Terence Fletcheriä. Molemmat ovat vanhan liiton konkareita, joiden mielestä suojatit kouliutuvat paremmiksi vain kovilla otteilla, ei pitämällä yhteistyötä kaverillisena ja turvallisena. Heidän motivointimetodinsa ovat kuitenkin käytännössä vähintään henkistä väkivaltaa, jollaiselle ei pitäisi olla enää sijaa kulttuurissamme.

Koskisen romaanissa palataan Karkkilan jälkeen ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1984, ja Lahteen. Muisteluissa kohdataan ikäviä tyyppejä: rasisteja, sovinisteja ja niin edelleen. Esimerkiksi yläaste on suoranainen helvetti: ”Olin häpeän vallassa. Häpesin itseäni ja sitä, etten ollut valmistautunut kunnolla siihen, mitä edessäni oli. Olin luullut, että elämä olisi helppoa.” (s. 62)

Julmaa todellisuutta paetaan populaarimusiikin taikamaailmaan. Kissin, Metallican ja muiden kunnon artistien löytämisestä ja kuuntelemisesta saa voimaa jatkaa, mutta myös inspiraatiota omaan musisointiin. Oman jutun löytäminen osoittautuu pelastukseksi: ”Ensimmäisestä nuotista lähtien peli oli selvä: Olin astunut johonkin aivan toiseen maailmaan, jossa en ollut enää kiusattu ja hyljeksitty, vaan kuningas. Omaan maailmaani, jonka olin osittain itse luonut.” (s. 71-72)

Ympäröivä pahuus ajaa kuitenkin herkän aloittelijan jopa itsemurhan partaalle. Hänet leimataan muun muassa itkupilliksi, hulluksi ja homoksi, eikä epätoivo jätä häntä rauhaan täysin edes aikuisena.

VUODESTA 2006 lähtien yhdeksän sooloalbumillista omaa musiikkiaan julkaissut Samae Koskinen on niittänyt mainetta positiivisuutta levittävänä muusikkona. Esikoisromaaninsa perusteella hän jon joutunut kärsimään ja taistelemaan tullakseen itsekseen. Suomen kokoisessa maassa ammattimuusikoksi tulee vain vuosien, jopa vuosikymmenten kovalla työnteolla – jos silloinkaan. Teoksessa kärsitään ikään kuin huijarisyndroomasta: ”Olin kuin varkain päätynyt kirjoittamaan ammatikseni lauluja ja esittämään niitä ihmisille. Olin itsekin hämmästynyt siitä, kuinka yllättävän menestynyt olin.” (s. 131)

Aina on itketty -kirjassa häiritsee vähän se, ettei päähahmon puhkeamista kukkaan muusikkona juuri kuvailla. Ensin hän on harrastelija ja sitten huippuosaaja. Mitä välissä tapahtui? Myikö hän kenties sielunsa paholaiselle? Tuskinpa sentään, mutta koska lajityypiksi on valittu pitkä proosa, olisi tässä kohtaa ollut sauma herkulliselle tarinoinnille.

Laulujen syntymisen prosessiakaan Koskinen ei harmi kyllä avata tarpeeksi. Inspiroiva ympäristö, perheen tuki, omistautuminen ja kannustavat yhteistyökumppanit ovat olennaisia, mutta mahdollinen mystinen puoli musiikin tekemisestä jää vähemmälle käsittelylle. Mistä kappaleet oikeastaan tulevat?

KOSKISEN PROOSA on tyylipuhdasta, joskaan ei yhtä notkeaa kuin hänen lauluntekstinsä. Tämä johtuu todennäköisesti ja yksinkertaisesti siitä, että hän on saanut jälkimmäiseen toimeen enemmän harjoitusta. Romaani ei ole kuitenkaan hassumpi, ja siinä on ehdottoman kannatettava sanoma: koskaan ei ole liian myöhäistä kääntää elämänsä suuntaa positiivisemmaksi. Päähenkilö ilmoittaa tavoitteensa: ”Uskaltaa olla oma itseni ja antaa muidenkin olla sitä vapaasti.” (s. 204)

Useimmat markkinoilla olevat terapiateokset ovat Koskinen esikoista huonommin kirjoitettuja ja vähemmän vilpittömiä. Niiden tekijät tuntuvat olevan lähinnä rahan perässä. Sekä Koskisen musiikista että hänen proosastaan välittyy sen sijaan aito halu auttaa muita.