Suurenmoiseen huviretkeen tutustuessa tuntuu siltä kuin lukisi hulluttelevaa Thomas Bernhardia. Paasosen vyöryvässä tekstissä on jotakin samaa kuin itävaltalaisella, mutta suomalainen leikittelee enemmän. Hänen sanailunsa on sekä vitsikästä että pahaenteistä: ”lyödään vaikka vetoa, pane sinä kumiankka likoon, minä panen kenkäni, sitten viillämme tällä tiilensirpaleella vatsanahkamme auki ja katsastamme, kummalla on mädemmät ja löyhkäävämmät sisuskalut”.

Kustantajan puolesta Suurenmoinen huviretki määritellään pitkäksi runoksi ihmiskunnan lopusta. Elämä on värikästä, mutta sen pitää loppua. Ajat, identiteetit ja paikat sekoittuvat Paasosella tavalla, joka karkottaa tehokkaasti selkeää kerrontaa etsivät lukijat. Kirjassa käydään muun muassa Turussa ja muinaisessa Thermopylaissa. Punaisena lankana kulkee kertomus ihmisen poukkoilusta ajassa.

Viimeinen tuomio

Vaikka Paasonen ei keksi pyörää uudestaan, häntä on ilo lukea. Hänen kielensä on mielikuvituksellista: ”silloin minun nuori vaimoni tarttui airoon tai atraimeen tai mihin lie hilpariin, joka löytyi veneen styyrpuurin puoleiselta laipiolta, ja mojautti silla kumavasti kersanttia ohimoon, sen varrella, ei teräpääll’, sillä seurauksella, ett’ kersantti kellistyi t’lli otsassa ahterin yli vanaveteen, staakit vonkuivat, vantit valittivat, lepuuttajat vavahtelivat lohduttomasti laitoja vasten”.

Varma ote ja vilkas mielikuvitus ovat lyyrikolle hyödyllisiä ominaisuuksia. Paasoselta,niin kuin kollegoista vaikkapa Jyrki Pellisestä, löytyy tervetullutta arvaamattomuutta. Suurenmoisen huviretken kertoja, turkulainen teologian opiskelija, kantaa päässään koko suomen kieltä: ”Me Carl Jumalan Armost, Ruotzin, Göthein ja Wändein Cuningas, Suuri Ruhtinas Suomesa, Hertua Skånis, Estinmaalla, Wirois, Carelis, Brehmis, Verdis, teemme tiettäwäxi, etä nijncuin yhteisesti Syndi päiwä päiwäldä tämän Mailman pahana wijmeisenä Aicana caswa ja wallan saapi, nijn myös sinä, kulta pieni, olet synnissä siinnyt ja maailman turuille putkahtanut”.

Maailma loppuu Suurenmoisessa huviretkessä paukahtaen, ei kitisten. Viimeisen tuomion kauhistelemisen sijaan Paasonen riemuitsee ihmisen moninaisuudesta. Tämä saattaa olla vaikea tapaus, mutta sittenkin sympaattinen ja ihmettelyn arvoinen.

Paasosen uusin on hänen kunnianhimoisin ja parhaansa. Se tuntuu kielellisen rikkautensa takia kuitenkin päätökseltä, ei jonkin uuden alulta. Olisi tylsää, jos hän jatkaisi vielä tämänkin vyörytyksen jälkeen kirjoittamista samalla tutuksi tulleella tavalla. Eihän Thomas Bernhardkaan tosin luonut nahkaansa, vaan hioi löytämänsä tyylin täydelliseksi. Ehkä Paasonen pyrkii samaan?