Laki ja oikeus -puolueen (PiS) väki julistaa paraikaa omissa kanavissaan, sosiaalisessa mediassa ja eri foorumeilla, miten suomalainen tietokirjailija Jessikka Aro on paljastanut nykyisen pääministerin Donald Tuskin väärinkäytökset Smolenskin vuoden 2010 lentoturman jälkipyykissä.

Uutuuskirja Putinin maailmansota (Johnny Kniga 2024) nimittäin kertoo, että Puolan presidentin seuruetta kuljettaneen koneen pudotti Venäjän asettama pommi, ja Tuskin poliittinen eliitti peitteli terroritekoa.

Keskeisinä todistajina kirjan väitteille ovat PiS-puolueen aktiivit ja puolueen kantaa tukevat turmauhrien omaiset, joita teokseen on haastateltu.

Nyt kirjasta vaaliaseen tehnyt PiS-puoluekaarti ei tietenkään kerro, että he ovat alun perin itse esitelleet kirjailijalle tämän puolueen narratiiville keskeisen pommiteorian.

Tätä uutisointia ja kirjan kirjastoista saamaa suurta varausmäärää Puolan oikeistopopulistit levittävät puolestaan nyt todisteena siitä, että kyseessä on maailmanluokan skuuppi ja paljastus.

PiS-puolue haluaakin ennen vaaleja todistaa kannattajilleen, että puolue on 14 vuotta ollut oikeassa. Smolenskin presidenttimurhan järjesti Venäjä, ja nykyinen woke-liberaali-homosaatiota ajava Donald Tuskin hallitus mielisteli Vladimir Putinia.

EN MUISTA, että mitään suomalaista kirjaa olisi viime vuosina näin selkeästi käytetty jonkun muun maan sisäpoliittisena leimakirveenä.

Kirjan aloittavaa Smolensk-osiota vaivaa jyrkkä mustavalkoisuus. PiS-puolueen ihmiset ovat tarinan hyviksiä, useimmat muut puolalaistoimijat ovat Venäjän kätyreitä tai ainakin Venäjän propagandaan langenneita. Putin oli jo vuonna 2010 kuin James Bond -elokuvien pääpahis, lonkeroineen kaikkialla kaiken aikaa.

Vastakkaisia näkemyksiä ei kirjassa kuunnella. Jopa Puolan lehdistönvapautta ansiokkaasti PiS-puoluetta vastaan puolustanut päälehti Gazeta Wyborcza leimataan Putinin propagandatorveksi. Tällainen mustamaalaus on ikävä kyllä silkka vale.

Kirjan tarinalle tuntuu olevan sivuseikka, miten PiS-puolue omalla valtakaudellaan vainosi toimittajia, tutkijoita, seksuaalivähemmistöjen edustajia ja polki etenkin naisten oikeuksia. Pääasia on, että puolue inhosi Vladimir Putinia, ja se riittää tekemään puolueen väestä tässä kirjassa sankareita.

Kirjailija on puolensa valinnut, lähes uskonnollisella paatoksella.

LOPPUOSA kirjasta kertaa suomalaismediassakin moneen kertaan kuullut havainnot Viron vuoden 2007 pronssisoturi-mellakoista ja muista Venäjän 2010-luvulla tekemistä hybridivaikuttamisen muodoista.

Venäjän kirkon johtajan, patriarkka Kirillin valtapyrkimyksiä käsitellään Suomen ortodoksikirkon arkkipiispan Leon haastattelun kautta.

Moni turvallisuuspolitiikkaa seuraava lukija on löytänyt samat asiat jo aiemmin suomalaisten tiedotusvälineiden jutuista. Maallikolle kirkko-osuus voi silti olla hyvä yhteenveto venäläisestä uskonnon ja politiikan symbioosista.

Kirjassa kuvatut Venäjän uudet vaikutusyritykset Afrikassa ovat tuoreita ja kiinnostavia, joskin samoista asioista on kirjoitettu varsin paljon kansainvälisessä mediassa.

KIRJA LUO mielikuvaa, että suomalaiset journalistit ovat fyysisesti vaarassa, jos he uutisoivat Venäjästä. Kirjailija kertoo muun muassa kannelleensa oikeusasiamiehelle Helsingin poliisista ja luopuneensa toimittajanurastaan, koska poliisi ei ole halunnut suojella häntä työssään.

Aro kertoo joutuneensa aiemmin jopa pakenemaan Suomesta ulkomaille täällä työnsä takia saamansa kotimaisen uhkailun, rikollisen vainon ja henkisen väkivallan takia. Näitä kokemuksiaan hän on esitellyt myös kansainvälisissä seminaareissa sekä aiemmassa Putinin trollit –kirjassaan.

Olen itsekin kuullut ulkomaisilta kollegoilta ihmettelyä siitä, eikö Suomi tosiaankaan pysty suojelemaan journalisteja niin hyvin, ettei näiden tarvitsisi Aron tavoin paeta uhkaajiaan ulkomaille.

Tällainen omien kokemusten ja turvattomuuden tunteen yleistäminen kaikkia kollegoita koskevaksi alan tilanteeksi onkin ongelmallista.

Suomessa on paljon kriittistä Venäjä-uutisointia tekeviä, palkittuja journalisteja. En tiedä, että heistä esimerkiksi Arja Paananen, Outi Salovaara tai Antti Kuronen joutuisivat vakavissaan pohtimaan maanpakoon lähtemistä tai 24/7 henkivartijoiden palkkaamista.

Uhkailuja, kunnianloukkauksia ja häirintää kokee moni. Mutta kenenkään ei ole Suomessa oikeasti pakko lopettaa journalistista työtään, ellei itse niin halua tehdä.

Kirjailijan oma toimintatapa ja reagointi uhkiin on varmasti ollut hänelle itselleen perusteltua, mutta mitenkään yleisiä ja välttämättömiä tällaiset toimet eivät ole muille toimittajille olleet.

Sellaisen vihjaaminen antaa vääristyneen kuvan suomalaisen Venäjä-journalismin arjesta, Suomen lehdistönvapaudesta sekä maamme turvallisuustilanteesta.

PUTININ maailmansota olisi voinut olla paremmalla lähdekritiikillä ja useampien uusien esimerkkien esittelyllä tärkeä lähdeteos venäläisen hybridivaikuttamisen 2020-luvun maailmaan.

Nyt liian pirstaleisen kirjan painopiste on liikaa menneisyydessä, etenkin 14 vuoden takaisessa Puola-salaliitossa. Kustantajan olisi kannattanut muokata kirjan rakennetta rohkeammin.

Venäjä on omilla raakuuksillaan, sotarikoksillaan ja salamurhillaan ihan itse ansainnut roistovaltion maineensa. Tiedämme, että maa pystyy millaisiin törkeyksiin tahansa. Mutta oikeasti tiedämme myös, että jokainen lännessä nähty törkeys ei aina ole Venäjän tekosia.

Kirjan Smolensk-osion kaltainen käsittelytapa ei toimisi journalismissa.

Hyvään tutkivaan journalismiin kuuluu lähde- ja itsekritiikki, kyky katsoa välillä paholaisen asianajajana omia ennakkoluulojaan ja havaintojaan. Miksi haastateltavani puhuvat näin, mitä he haluavat saada minut tekemään?
Ja ennen kaikkea: mitä he hyötyvät, jos esittelen heiltä saamani näkemykset ominani ja legitimoin juuri heidän tarinansa?

Nämä kysymykset ovat Putinin maailmansota -kirjassa jääneet kysymättä – ja siksi lopputulos on enemmän “haluan uskoa” -osastoa kuin faktapohjaista tietokirjallisuutta.

PUOLAN PiS-puolue on luultavasti riemuissaan Suomesta saamastaan vaalipropaganda-aseesta. Siinäkään ei ole mitään väärää.

Jokainen ulkomaantoimittaja on törmännyt työssään siihen, että ulkomainen poliitikko yrittää saada haastattelijaa ostamaan omaa tulkintaansa paikallisasioista.

Toisinaan näitä höynäytyksiä menee läpi juttuihin asti – ja tässä puhun kokemuksesta. Tällaisiin vedätyksiin sortuminen olisi täysin inhimillistä, eikä se mitätöi mitenkään tekijän aiempaa työtä ja ansioita.

Sen sijaan pienetkin virheet voivat paisua isoiksi, jos niitä alkaa puolustella kirjailijan tavoin syyttämällä asiallistakin kritiikkiä Venäjä-mielisyydeksi – kuten Jessikka Aro on viime päivinä julkisuudessa tehnyt.

Suhteellisuudentajun pettäminen on jokaisen asiantuntijan uskottavuudelle isompi vaara kuin mahdollisten omien virheiden myöntäminen.

Demokraatti yritti saada kirjasta etukäteen normaalia sähköistä lehdistöversiota toimitukseemme arvostelua varten, mutta kustantamo Johnny Kniga ei jostain syystä halunnut lähettää sitä meille. Hankimme myöhemmin painetun kirjan kaupasta, ja tämä kirja-arvio on tehty sen perusteella.