Moni vastaaja oli samaa mieltä siitä, mitä seremoniamestarinne tehtävävihjeissä naulasi: sitaatin tyyli oli kirjailijalle tyypillinen eli tunnistettava.

Aloitetaan tehtävän ruotiminen kolmella harvoin mutta harkitusti vastaavalla henkilöllä.

Ensin Eero Ollikainen, jolla on tahtiinsa selvä perustelu.

Minun hyllyssäni on Eero Ahmavaaran käännös, joka ilmestyi Sapo-sarjassa numerolla 47 vuonna 1959. Philip Marlowe saa tässä asiakkaakseen siveän näköisen Orfamay Questin, jonka todellinen luonto sittemmin paljastuu. Osallistun kirjavisaan hyvin harvoin, ehkä kerran kymmenessä vuodessa, kun en viitsi nähdä vaivaa tunnistamisessa. Edellytän, että kirja löytyy omasta hyllystä.”

Väinö Immonenkin  ilahduttaa visaa sangen säästeliäästi.

”Nyt osui visakirja ihan vastattavaksi asti. Kyseessä on Raymond Chandlerin (1888-1959) Pikkusisko vuodelta 1949. On sanottu että se on Chandlerin se kirja, jossa on hänelle epätyypillisesti johdonmukainen juoni. – – –

Chandler nosti kovaksikeitetyn dekkarin oikeaksi kaunokirjallisuudeksi liittämällä sen osaksi realismin traditiota. Hän syntyi Chigacossa, muutti Englantiin, jossa sai sikäläisen klassisen koulutuksen. Siksi Chandler siteeraa vaivatta Shakespearea, kuten Pikkusiskossa mainitaan lady Macbeth tai Pitkissä jäähyväisissä Hamlet. Hän tunsi myös T. S. Eliotin. Filosofian puolella Chandler taisi myös kierkegaardilaisen ironian.

Hän kirjoitti vain seitsemän romaania. Niistä tuli lyhty kirjallisuuselämäni katakombeihin, ’koska elämän murhenäytelmä ei ole siinä, että kauniit asiat kuolevat nuorina vaan siinä, että ne kasvavat vanhoiksi ja alhaisiksi.'” (Pitkät jäähyväiset, 1953, toim huom.)

Riitta Perälä riemastui sitaatista.

”No niin! Pitkästä aikaa mielenkiintoni heräsi, kun luin kirjavisan arvoituskatkelman. Tavallisesti visateksti  tuntuu liian tuntemattomalta, ei ole hajuakaan kuka kirjailija ja mikä teos on kyseessä. Tämä oli heti tutunoloinen. Olin melko varma kenestä on kyse,
mutta teosta en heti tunnistanut.

Siispä kirjahyllylle tutkimaan teosjonoa. Mikään moneen kertaan lukemistani se ei ollut, joten päädyin yhteen, jonka takasivun teksti  vaikutti lupaavalta. En muistanut kirjasta mitään. Ei tarvinnut kauan lukea kun visateksti tuli vastaan. Jippii! Olin tyytyväinen itseeni, että sain vahvistuksen sille, että tunnistin kirjoittajan tyylin. Aion nyt lukea kirjan. Se sopii nyt tähän koronakevääseen. Visakohtauksessa tapaavat Orfamay Quest ja Philip Marlowe. Kirja on Raymond Chandlerin Pikkusisko. Vielä en tiedä osoittautuiko Orfamay Quest lady Macbetiksi.”

* * *

Visaukko muistaa säväyttävimpänä omana Chandler-kokemuksenaan – ensipuraisun eli joskus 16-vuotiaana luetun Näkemiin, kaunokaiseni -romaanin ohella – erään syksyisen iltarupeaman  elokuva-arkiston kotipesässä Kino Joukolassa (jonka vanhaa salia isännöi nykyisin Kom-teatteri) vuonna 1982. Silloin illan ohjelmassa oli kaksi 70-lukuista Marlowe-filmatisointia, Dick Richardsin Verenpunainen yö (vähän naurettavan raflaavasti siitä Farewell, My Lovelysta väännetty leffanimi) ja Robert Altmanin Pitkät jäähyväiset, Marloweina mahtavat Robert Mitchum ja Elliot Gould.  Iski herätys: vau, näinkin tuoreesti Chandleria voi käsitellä, ei vain film noir -klassikoita jäljitellen.

Myös Mauri Panhelainen kiinnittää katseensa filmatisointeihin.

”Chandler tuli luoneeksi kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden lajityypin, josta on tullut klassikko. Visakirjana etsittiin nyt järjestyksessä viidettä Marlowe-romaania, nimeltään Pikkusisko (1949), joka sijoittuu Hollywoodin filmimaailmaan. Chandler oli osallistunut mm. Billy Wilderin ohjaamien elokuvien käsikirjoitustyöhön ja tutustunut omakohtaisesti noiden seurapiirien kiemuroihin. Pikkusisko-kirjasta tehtiin 1960-luvulla elokuva, jolle annettiin yksinkertaisen iskevä nimi ” Marlowe”, nimiosassa James Garner.

Ensimmäisissä Chandler-elokuvissa Marlowea näytteli Humphrey Bogart, jonka tyyli, ääni ja puhetapa jäi ikoniseksi. Kirjoissa Marlowe oli kuitenkin aikalaistensa joukossa iso mies (pituus kuusi jalkaa/183 cm ja paino 190 paunaa/86 kg), eri kaliberia kuin Bogey. Garner oli kooltaan lähempänä alkuperäistä Marlowea, vaikkei muuten pärjännyt Bogartin tulkinnalle.

Pekka Gronow on muistellut blogikirjoituksessaan 2004, miten YLEn radioteatterin huippusuorituksia oli vuosina 1987 – 1994 toteutettu pitkä Philip Marlowe–sarja, jossa Raymond Chandlerin tuotanto esitettiin lähes kokonaisuudessaan. Ensimmäisenä kuultiin Nainen järvessä, sen jälkeen Pikkusisko, Syvä uni, Vanha kultaraha, Näkemiin kaunokaiseni ja Pitkät jäähyväiset. Päähenkilöä esitti onnistuneesti Hannu Lauri. Chandlerin luomaa prototyyppiä on käytetty lukemattomissa romaaneissa erilaisina muunnoksina. Gronowin mielestä Reijo Mäen Jussi Vareksessakin on ainakin puolet Marlowea.”

Visaheppu kuunteli muuten tuon koko Chandler-setin Yle Areenasta  viime kevään koronaeristyksen ajantappajaisissa, ja totesi sen varsin hyvätasoiseksi.  Erityisesti Hannu Lauri jäljittelemättöminen puheäänineen vakuutti. Kaikki jaksot lienevät Areenan audiopuolella yhä.

Vexi Lehdonkin vastauksesta löytyy Reijo Mäki -maininta.

”Visaisäntä vihjaa, että sitaatin teksti on kirjailijalle tunnusomaista. Totta tosiaan: itse Raymond Chandler omassa persoonassaan. Kävely kirjahyllylle: Syvä uni ei tärpännyt, ei myöskään Pitkät jäähyväiset. Sitten harvinaisempaa Chandleria: Pikkusisko. Bingo.

Dashiell Hammett ja Raymond Chandler vapauttivat salapoliisiromaanit ummehtuneesta kartanomiljööstä likaisille kaduille ja savuisiin kapakoihin. Sankarikaan ei enää ollut kaikkitietävä nero vaan vain osittain tapahtumien kulkuun vaikuttava epätäydellinen henkilöhahmo. Muutos oli väistämätön.

Mainitut taiteilijat ovat kovaksikeitetyn dekkarin mestarit. Aikalaiset ja myöhemmätkään kirjailijat eivät ole samalle tasolle yltäneet.

Koska samalle tasolle ei pääse (kopio on aina vain kopio), pitää uudempien taiteilijoiden tuoda formaattiin omaperäisyyttä. Reijo Mäki on saanut vaikutteita mestareilta, mutta hänen teoksensa eivät nykyisin oikeastaan ole dekkareita vaan pikemminkin yhteiskunnan analysointia ja mitä omituisempien aikamme ilmiöiden kuvailua ja pilkkaamista.

Riemastuttavin Chandler -kunnianosoitus on Lassi ja Leevi -sarjakuvassa: Lassi muuttuu kovapintaiseksi dekkariksi, joka taistelee konnia vastaan. Kovapintainen dekkari joutuu kuitenkin tappiolle ylivoimaista vihollista (äiti) vastaan.”

* * *

Dekkarigenreen syvästi vihkiytynyt Kyösti Salovaara on totta kai taas valppaana.

”Visaisännän mukaan tämänkertaisen sitaatin kirjoittaja oli helppo tunnistaa. Ehkä on, kenties ei. Tietenkin olin heti tunnistavinani Raymond Chandlerin tyylin, mutta voisiko silti kyseessä olla Dashiell Hammettin Maltan haukka? Veikkasin kuitenkin Chandleria.

Entä mikä kirja? Niitä on rajallinen määrä, mutta kaikkia ei viitsisi käydä läpi. Katselin kirjahyllyä. Tsekkaisinko ensin romaanin Näkemiin, kaunokaiseni? Tai hetkinen: eikö Pikkusiskossa ole nainen, jonka tapaamiseen tuo voisi sopia? Pikkusiskosta sitaatti tietysti onkin.

Katsoin ensin vuoden 1959 laitosta, jonka suomensi Eero Ahmavaara. Se on hieman erilainen kuin kirjavisaan valittu, joten sitaatti on Kalevi Nyytäjän suomennoksesta vuodelta 1987.

Mielenkiintoista lienee, että Nyytäjän täsmällinen suomennos tuntuu tässäkin kohtaa jotenkin kömpelömmältä kuin Ahmavaaran ylimalkainen suomennos. Onko niin että Ahmavaaran (huitaistenkin tehty?) suomennos saavutti mainiosti romaanin ’sankarin’ Philip Marlowen mielenlaadun kun taas Nyytäjän tarkka suomennos henkii enemmän romaanin kirjoittajan Chandlerin ajatusta? No, ei kai noita voi erottaa toisistaan. Otanpa tähän sitaatin ensimmäisen virkkeen Ahmavaaralta: ’Viisi minuuttia myöhemmin ulomman huoneen, odotushuoneen, hälytin surahti.’

Eikö tuo maistu rennommalta kuin Nyytäjän käännös, joka toki ottaa pedanttisesti mukaan kaikki Chanlderin käyttämät sanat?”

Vesa Kautto löysi Chandlerille kiintoisan kveekarireferenssin.

”Ainakin kaksi kuuluisaa yhdysvaltalaista dekkarikirjailijaa on lähtöisin kveekariperheistä. Toinen on Rex Stout (1886–1975), toinen Raymond Chandler (1888–1959). Molemmille on yhteistä myös ikävät vaiheet vuoden 1929 suuren pörssiromahduksen jälkeen. Stout menetti romahduksessa valtaosan omaisuuttaan, jonka oli saanut palkkioina kehittämästään koulujen pankkijärjestelmästä. Chandler irtisanottiin 1931 öljy-yhtiön varatoimitusjohtajan tehtävästä, perusteluna oli alkoholismi ja suhteet naispuolisten alaisten kanssa. Sekä Stout että Chandler alkoivat kirjoittaa jännityskirjallisuutta 1930-luvulla.

Chandlerin kirjassa Pitkät jäähyväiset esiintyy Terry Lennox, johon Chandler on sijoittanut eräitä oman elämänsä piirteitä. Kysymykseen, oletteko englantilainen, Lennox vastaa: ’Olen asunut siellä. En ole siellä syntynyt.’ Kun Raymond Chandlerin vanhemmat erosivat, äiti muutti Raymond mukanaan Nebraskasta ensin Irlantiin ja sitten Lontooseen, jossa Raymond kävi koulunsa. Chandlerin perehtyneisyys kapakoihin näkyy Lennoxin repliikissä: ’Minä pidän baareista silloin kun ne juuri ovat avanneet ovensa illaksi. Kun ilma on sisällä vielä vilpoista ja puhdasta ja kaikki kiiltää ja baarimikko vilkaisee vielä viimeisen kerran peilistä, onko solmio suorassa ja tukka sileä. Minä pidän baarin takaseinän siisteistä pulloriveistä ja kauniisti kiiltävistä laseista ja odotuksen tunnelmasta.’

Viikon kirja on Chandlerin Pikkusisko (The Little Sister 1949, suomeksi 1959). Siinä kuten kuudessa muussakin Chandlerin romaanissa päähenkilö on etsivä Philip Marlowe, kovaotteinen ja kunniallinen mies.”

Onpa erityisen kaunis tuo baaritunnelmointi näinä baarittomina aikoina.

Myös Matti Kärkkäinen onnistui oikean kirjan löytämään, vaikka se lukematta vielä onkin.

”En ole varsinainen Chandler-fani, mutta kolme hänen romaaniaan olen muistaakseni lukenut ja joitakin niistä tehtyjä elokuvia katsonut. Vihje oli oikeassa siinä, että Chandlerin teksti on harvinaisen tunnistettavaa. Ongelmaksi jäi vain oikean romaanin löytäminen. Pikkusiskoa en ole lukenut ja tällä viikolla oli niin paljon muuta, että en aikomuksistani huolimatta ehdi sitä lukea.

Unto Vesa lähti tällä kertaa Mickey Spillanen matkaan, mutta huomasi itsekin  pian olevansa umpikujassa. Pertti Ekdahl tarjosi puolestaan Jo Nesbötä.

Palkinto Riitta Perälälle. (rb)

Visasitaatti 7*

Nyt vuoroon maailmankirjallisuutta lähietäisyydeltä. Koko ajan ajankohtainen kirjailija, teemaltaankin aika ajankohtainen teos, jonka ensijulkaisusta tulee juhlava vuosimäärä.

Siis mikä teos, kuka ”moniosaaja”? Vastaukset osoitteella kirjavisa@demokraatti.fi pääsäis- ja talvilomailujen tähden vasta 15.4.

”Sade kuohui vesikouruissa ja rikkinäinen ullakonikkuna lonksui tuulessa niin kuin aina. Sitten kuului taas voivotusta. Isä veti aamutakin päälleen ja lähti tarkastamaan taloaan. Hän katsoi taivaansiniseen huoneeseen, sitten keltaiseen ja viimeksi pilkulliseen, mutta kaikkialla oli hiljaista. Sitten hän avasi kuistinoven ja kurkisti ulos sateeseen. Hän valaisi taskulampullaan portaita ja ruohikkoa, ja valo sai sadepisarat välkkymään kuin timantit. Tuuli rajummin kuin koskaan.”