– Kokoonnuimme Sipilän johdolla keskiviikkoiltana 6. toukokuuta Sibelius-Akatemian tiloissa. Paikalla olivat puolueen sääntöjen mukaiset hallitusneuvottelijat eli Sipilän lisäksi varapuheenjohtajat Annika Saarikko, Juha Rehula ja Anu Vehviläinen, puoluesihteeri, puoluevaltuuston puheenjohtaja Jouni Ovaska sekä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kimmo Tiilikainen ja varapuheenjohtajat Tuomo Puumala ja Anne Kalmari. Keskustelimme hallitusneuvottelujen tilanteesta ensin laajemmin. Sitten Sipilä ehdotti suljettua lippuäänestystä hallituspohjasta. Lappuun saisi kirjoittaa kokoomus tai SDP. Itse äänestin kokoomusta. Sipilä keräsi laput ja laski äänet. Kokoomus sai viisi ja SDP neljä ääntä…Sipilä lähti näillä eväillä jatkamaan tunnustelujaan ja kertoi niiden tuloksen kaikille eduskuntaryhmille torstaina 7. toukokuuta. Ennen kaikkien ryhmien kokoontumista hän kutsui keskustan neuvottelijat koolle ja kertoi haluavansa muodostaa hallituksen perussuomalaisten ja kokoomuksen kanssa, Laaninen kuvaa kirjassaan.

Laanisen mukaan Sipilä halusi jättää RKP:n pois, koska arveli joutuvansa pääministerinä selvittelemään loputtomasti RKP:n ja perussuomalaisten näkemyseroja maahanmuuttopolitiikasta ja kieliasioista.

– Minua tämä ratkaisu hiukan karvasteli. Olin monta vuotta puhunut eri yhteyksissä siitä, että RKP:n pitäisi olla ehdottomasti mukana, jos perussuomalaiset tulee hallitukseen. Minun argumenttini oli kääntäen sama kuin Sipilällä. RKP:n mukanaolo olisi varmistanut, että perussuomalaiset pysyisivät ruodussa erityisesti ihmisoikeus- ja maahanmuuttopolitiikassa, Laaninen toteaa.

– RKP:n poisjättämistä voi perustella myös matematiikalla. Sipilä sopi Timo Soinin ja Alexander Stubbin kanssa, että kokoomus ja perussuomalaiset saisivat kumpikin neljä ministeriä ja keskusta kuusi. Jos RKP olisi otettu mukaan, ministerimäärää olisi pitänyt kasvattaa. Sipilä oli asettanut yhdeksi tavoitteekseen vähentää tuntuvasti ministereiden määrää.

Laanisen mukaan Timo Soini oli vaatinyt kokoomukselta maksun valtiovarainministerin paikasta. Stubb maksoi sen oikeusministeriöllä, joka oli alun perin tarkoitus liittää kokoomuslaisen sisäministerin tehtävään.

Laanisen torstaina julkaistavan kirjan nimi on Keskustan kuiskaaja – vuoteni politiikassa (Kirjapaja 2021).

Laaninen kertoo, että Sipilä hyödynsi lippuäänestystä myös ministerivalinnoissa. Sipilä järjesti ministereistä lippuäänestyksen eduskuntaryhmässä.

Kansanedustajat saivat kirjoittaa lapuille omien ministerisuosikkiensa nimet. Äänestys suoritettiin ennen kuin hallitusneuvottelussa oli sovittu, minkä salkun kukin puolue saa.

– Sipilän pohjaehdotusta kuunneltiin valintakokouksessa hiirenhiljaa: elinkeinoministeri Olli Rehn, kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläinen, liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner, maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen, perhe- ja peruspalveluministeriksi ensin Juha Rehula ja kahden vuoden päästä Annika Saarikko. Sipilän mukaan lista noudatti hyvin pitkälle kansanedustajien suosikkiäänestyksen tuloksia. Kuten monesti ennenkin, suuri osa ministereistä kuului keskustan sääntöjen mukaiseen hallitusneuvotteluryhmään. Sipilän ohella neuvottelijoita olivat varapuheenjohtajat Vehviläinen, Rehula ja Saarikko sekä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tiilikainen. Tämän piirin ulkopuolelta tulivat vain Berner ja Rehn. Vastaehdotuksia ei tehty. Joidenkin kansanedustajien ilmeistä saattoi kuitenkin päätellä aika paljon. Eniten ihmetystä taisi herättää Anne Bernerin valinta. Sipilän mukaan hänelläkin oli vahva kannatus edustajien äänestyksessä, Laanisen kirjassa kuvataan.

Laaninen pohtii, miten Berneriä on pidetty sittemmin yhtenä syyllisenä keskustan vaalitappioon 2019.

– Hänen synnikseen on laskettu erityisesti taksiuudistus, joka ainakin alkuun huononsi taksipalveluita. Oppositio löi tällä kovasti keskustaa ennen vaaleja. Taksiuudistuksen varjoon jäi, että Berner onnistui erinomaisesti siinä, minkä pitäisi olla keskustalaisen liikenneministerin leipälaji. Hänen kaudellaan maakunnat menestyivät hyvin liikenneinvestointien rahanjaossa. Maanteitä, rautateitä ja laivaväyliä rakennettiin ja parannettiin ennätystahtia kaikkialla Suomessa. Berner oli tehokas ja aikaansaava ministeri, kuten Sipilä toivoi, Laaninen kirjoittaa.

Laaninen palaa kirjassaan myös Jyrki Kataisen (kok.) parin kuukauden mittaisiksi venyneisiin hallitusneuvotteluihin 2011. Nämä neuvottelut katkesivat välillä pariksi viikoksi ja tiedossa on, että puhetta käytiin myös hallitusneuvottelujen vetäjän vaihtamisesta.

Laaninen kertoo oman versionsa tapahtumista.

– Kulissien takana oli esillä toinenkin vaihtoehto eli vetäjän vaihto SDP:n puheenjohtajaan Jutta Urpilaiseen. Minäkin pohdin tätä mahdollisuutta SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajan Eero Heinäluoman kanssa. Jos keskusta olisi tullut hallitukseen kokoomuksen sijasta, kuuden puolueen koalitiolla olisi ollut eduskunnassa aivan riittävä 116 paikan enemmistö.

Ratkaisevaksi muodostui Laanisen mukaan lopulta SDP:n päätös, ettei se lähde tavoittelemaan pääministerin paikkaa. Laaninen sanoo, että hänelle jäi kuva, että asiasta oli SDP:ssä kahta ilmaa.

– Jotkut olisivat halunneet pudottaa kokoomuksen pääministerin paikalta ja muodostaa hallituksen keskustan kanssa.

Lopulta enemmistö päätyi kuitenkin jatkamaan neuvotteluja kokoomuksen johdolla ja Katainen kutsui vasemmistopuolueet takaisin Säätytalolle.

Laaninen näkee, että lopputulos oli myös periaatteellisesti tärkeä.

– Katainen sai yrittää hallituksen muodostamista senkin jälkeen, kun neuvottelut olivat kertaalleen katkenneet. Muut eduskuntaryhmät eivät asettaneet hänen asemaansa kyseenalaiseksi, vaikka kulissien takana käytiinkin tunnusteluja kokoomuksen syrjäyttämiseksi. Näin luotiin suurimman puolueen asemaa vahvistava ennakkotapaus tuleviakin hallitusneuvotteluja varten.

Suomessa käydään seuraavat presidentinvaalit 2024. Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn harkitsee kisaan lähtöä ja entisen pääministerin Esko Ahonkin epäillään olevan kiinnostunut. SDP:n europarlamentaarikko Eero Heinäluoma on kertonut aikovansa harkita presidenttiehdokkuutta.

Edellisissä presidentinvaaleissa 2018 Olli Rehn jäi ikään kuin lähtötelineisiin, kun Matti Vanhasesta leivottiin keskustan presidenttiehdokas jo Seinäjoen puoluekokouksessa 2016.

Laaninen kertoo kirjassa, miksi ehdokkaan nimeämiseen päädyttiin keskustassa niin aikaisin. Taustalla olivat Sipilän hallituksen rajut sote-ristiriidat loppuvuodesta 2015. Tammikuussa 2016 puoluejohdon palaverissa pohjoisen hangilla keskusta pohti, miten muuttaa poliittista asetelmaa.

Puoluesihteeri Laanisen mieleen oli juolahtanut esimerkki 30 vuoden takaa, jolloin keskustan puoluekokous asetti jo vuonna 1986 Paavo Väyrysen presidenttiehdokkaaksi parin vuoden päässä siintäneisiin vaaleihin. Väyrysen ehdokkuus oli kohottanut tuolloin oppositiossa olleen keskustan profiilia.

– Niinpä ehdotin, että mitä jos koettaisimme samaa konstia nyt ja asettaisimme presidenttiehdokkaan jo Seinäjoen puoluekokouksessa. Pääsisimme tekemään sen ennen kuin istuva presidentti Sauli Niinistö kertoisi jatkoaikeistaan.

Laaninen kertoo Juha Sipilän kieltäytyneen ehdottomasti presidenttiehdokkuudesta.

– Hän ei halunnut jännitteitä yhteistyöhön presidentin kanssa. Niinpä pohdimme muita nimiä. Vakavammin päätimme tunnustella Matti Vanhasen ja Olli Rehnin kiinnostusta tehtävään. Pohdimme, kuka meistä tunsi Rehnin parhaiten, ja päädyimme Vehviläiseen. Hänelle annettiin tehtäväksi kysyä kiinnostusta lähteä presidenttiehdokkaaksi.

Vanhasen tunnustelu taasen jäi Laanisen mukaan Sipilän tehtäväksi.

– Suunnitelma oli ihan hyvä, mutta toteutus ei toiminut parhaalla mahdollisella tavalla. Rehn ei osannut ottaa Vehviläisen tunnusteluja aivan vakavalta kannalta ja ihmetteli minullekin jälkikäteen, että miten tämä prosessi oikein meni. Mielestämme olimme saaneet häneltä Vehviläisen kautta kieltävän vastauksen. Sen sijaan Vanhanen tarttui tarjoukseen lyhyen harkinnan jälkeen.

Vanhanen nimettiin ehdokkaaksi Seinäjoen puoluekokouksessa 2016. Hän korjasi puolentoista vuoden päästä presidentinvaaleissa lopulta 4,1 prosentin äänisaaliin.