Courtney Barnettia lämpännyt kotimainen, ilmeisen kovassa nosteessa oleva indierockyhtye The Holy uskoi siihen isompaan ilmaisuun ja musiikilliseen muotokieleen. Kuusihenkisessä bändissä oli jopa kaksi rumpalia – ja se kuului. Pitkiä, rumpuvetoisia jaksoja sekä venytettyjä introja ja lopetuksia oli vähän joka biisissä, mikä sai bändin biisimateriaalin kuulostamaan varsin monotoniselta. Aineksia ja asennetta tuntuisi olevan enempään. The Holy on ollut kasassa vasta viisi vuotta, joten persoonallisemman äänen löytymiseen on vielä aikaa. Nyt se ääni vyöryi, kiitos myös Huvilan miksaajien suosiollisen avun, päälle turhan massiivisena vallina.

Huvila-illan lämppäribändi The Holyn linjana oli “suuri on kaunista”.

The Holyn valoarsenaali oli kyllä vakuuttava ja synkassa suurieleiseen soittoon. 12 isoa lattiaspottia loi pimenevässä elokuun illassa aika muikean vaikutelman.

Courtney Barnettin edessä suomalaisyleisön ilme oli muikeana alusta lähtien. Lavan edusta täyttyi jo ennen settiä ja yleisömassa ujui pitkälle katsomon keskikäytävällä asti, mikä haittasi jonkin verran tietyillä istumapaikoilla olleiden näkyvyyttä lavalle. Ennen tämä ei ole ollut Huvilassa mahdollista, mutta ehkä tässäkin asiassa on oltu purkamassa jotain normeja. Joustettu on myös hömpsymukien viemisessä katsomoon, sillä tänä vuonna se on sallittua. (Hyvä tai paha? Nostaa ehkä tunnelmaa, mutta trafiikki baaritiskille soiton aikana luo tiettyä rauhattomuutta).

Kuuluvuutta ei häirinnut teltassa mikään. Barnettin trio tinttasi menemään carage-henkistä rokettirolliaan vastaanpanemattomalla vimmalla. Mimmi soitti luuttuaan niin suruttomasti, että roudarin piti ojentaa tuon tuosta uutta instrumenttia epävireeseen menneen tilalle.

Heti avausbiisi Hopefulessness (voisi kääntyä suomeksi notkeasti vaikka muotoon “toiveikkuuttomuus”) riisui aseista. Sitä seurasi vakuuttava  putki niin 1980-luvun uuden aallon (esimerkiksi Chrissie Hynde Pretenderseineen) kuin seuraavan vuosikymmene grungesta vaikuttuneita rokkiralleja. Se äkäisimmän Jagged Little Pill –vaiheen Alanis Morissettekin tuli etäisesti mieleen.

Barnett, rumpali Dave Mudie ja basisti Bones Sloane runttasivat koko 14 biisin settinsä siloittelemattomasti ja mitään perään kyselemättä –  tai tuli sieltä muutama pakollinen “how are you feeling” -tyyppinen tiedustelu yleisön suuntaan. Hyvinhän yleisöllä kaikki oli. Se eli ilahduttavan vahvasti mukana koko setin ajan. Erityisesti sille kelpasivat Barnettiin viime vuonna ilmestyneen  Tell Me How You Really Feel -albumin (no, taashan sitä ollaan fiiliksiä kyselemässä) biisit, mutta vähän vanhemmatkin vedot kuten tässä setissä slovariksi luokiteltava Depreston tai ärhäkkä Elevator Operator upposivat väkeen.

Sen verran raskas oli Courtneyn tassu, että kitaraa piti vaihtaa tiuhaan.

Juuri ärhäkkä on kelpo adjektiivi kuvaamaan Barnettia laululyyrikkona. Biisitekstit ovat teräviä, joskus kipeää tekeviä havaintoja meidän kaikkien lähiympäristöstämme ja kanssaihmisistämme – samat asiat näyttävät olevan pinnassa yhtä lailla australilalaisessa kuin suomaaäisessa arkitodellisuudessa. Ja se käsityöläisyyden vaikutelma ulottuu myös Barnettin lyyrikoihin. Ne eivät tunnu tietokoneruudulla hinkatuilta vaan ruutupaperille vimmassa rykäistyiltä tajunnanvirrallisilta impressioilta.

Oma suosikkilainini löytyy hänen esikoisalbuminsa biisiltä Pedestrian at Best:

“Give me all your money and I’ll make some origami, honey / I think you’re a joke but I don’t find you very funny.”

Tuo kertoo ehkä  jotain oleellista Barnettin ehdottomuudesta, niin ihmisenä kuin soittajana ja lavaesiintyjänä. Noita origameja hän taitteli Huvilassakin. Näpertelemättä, enempi  halki, poikki ja pinoon -pohjalta.

Helsingistä Barnettin pieni Euroopan kiertue jatkuu seuduille, joissa varmasti myös ymmärretään hyvän, triolla veivatun perusrokin päällä. Seuraavaksi hänen soitostaan saadaan nauttia  Skotlannin Glasgowssa (josta kotoisin ovat muun muassa Primal Scream ja The Jesus and  Mary Chain) ja Britannian Manchesterissa (Oasis, The Smiths jne.).