Perjantaina julkistettu MCLCC-sijaintitarjous on jatkoa puolustusministeriön parinkymmenen vuoden takaiselle Mikkeli-möhläykselle, jonka korjaamiseen kenelläkään poliittisella päättäjällä ei ole riittänyt uskallusta, eikä tahtoa.

Virallisesti puolustusvoimat on tehnyt tämänkin rauhanajan Nato-paikkavalinnan ”sotilaalliset lähtökohdat huomioiden”, mutta sotilaat osaavat tehdä sen mitä käsketään – ja sopeutua siihen mihin rahat riittävät ja mitä puolustusministeriöstä toivotaan.

Kun Maavoimien esikunta pakkosijoitettiin Mikkeliin vuodesta 2008 alkaen, suurimpana syynä paikkavalinnalle oli savolaisen puolustusministerin Seppo Kääriäisen (kesk) vuonna 2004 päättämä ovela kotiinpäinveto.

Sotilaallisilla perusteilla paremmaksi esikuntapaikaksi tiedetty Hämeenlinna, suuren ja ajanmukaisen panssariprikaatin vieressä, ei kelvannut maan hallitukselle, joten esikuntaupseerit joutuivat Mikkeliin mänijöiksi.

Mutta vuonna 2004 sotilaiden mielestä se oli liian kaukana pääesikunnasta, huonojen kulku- ja kuljetusyhteyksien päässä tärkeimmiltä huoltoväyliltä, ja vieläpä liian lähellä itärajaa Venäjän ohjusten ulottuvilla.

Inhimillisiäkin riesoja löytyi. Moni Mikkeliin määrätty esikuntaupseeri reppureissaa yhä viikoittain ”rangaistussiirtolaansa”, koska vuoden-parin mittaisten komennuksien ajaksi ei perhettä kannata Savoon siirtää.

Työpaikkoja siellä on ollut korkeammin koulutetuille puolisoille aina liian vähän, toisin kuin esimerkiksi Hämeenlinnan-Tampereen-Helsingin lähialueilla.

MIKÄÄN NÄISTÄ Mikkelin huonoista ominaisuuksista ei ole vuosina 2008-2024 poistunut. Ylen mukaan Mikkelissä ei edelleenkään ole edes englanninkielistä peruskoulua tai lukiota Nato-työntekijöiden lapsille.

Samat 2000-luvun alun perustelut olisivat puoltaneet nytkin Nato-alaesikunnan sijoittamista vaikkapa Hämeenlinnaan.

Alaesikunnan ei nimittäin tarvitsisi sijaita idässä, koska se ei rauhan aikana johda erityisesti itä-Suomen joukkoja, vaan koordinoi Naton harjoitustoimintaa täällä sekä suunnittelee meidän ja naapurimaiden puolustusta.

Kriisioloissa operointialue on valtava: esikunta hallinnoi koko Naton pohjoisen alueen maasodankäyntiä.

Siinä yhtenä tärkeimpänä tekijänä on liittoutuman maajoukkojen sotilaallisen huollon varmistaminen – joka meillä tapahtuu Ruotsin sekä Etelä- ja Länsi-Suomen satamien kautta. Siksi olisi luontevampaa, että Nato-esikunta sijaitsisi lähellä oman toimintansa painopistealueita.

MIKKELIN VALINTAA puoltavat oikeasti vain säästösyyt. Koska Maavoimien esikunta on jo siellä ja ottaa johtovastuun hankkeesta, alkuvaiheessa toimintakulut maksavalle Suomelle tulee halvemmaksi ottaa Nato aluksi muutaman kymmenen upseerinsa kanssa samoihin tiloihin alivuokralaiseksi.

Esikunta on saatava käyntiin jo ensi vuoden aikana, joten ei ihme että puolustusministeriön perjantaisessa tiedotustilanteessa korostettiinkin ”valmiiden tilojen” merkitystä.

Tässä talouslogiikka hieman ontuu. Aloitustilat kun eivät nimittäin riitä kovin pitkään.

Jos alun perin huonon aluepoliittisen päätöksen takia jonkun toiminnon infraa on rakennettu ”väärään” paikkaan, miksi meidän pitää raahata Naton esikuntaväkikin nauttimaan samasta kurjuudesta ja käyttää siihen vielä lisää rahaakin, kun porukan määrä kasvaa?

(Yhtä hölmöä olisi, jos sotaväki pitäisi itsepintaisesti kiinni vaikkapa väärään muotoon leikatusta univormusta vain siksi, että se on nyt satuttu 15 vuotta sitten suunnittelemaan sellaiseksi ja asuja on hankittu varastoon paljon.)

MÄNTYHARJULTA lähtöisin oleva puolustusministeri Antti Häkkänen (kok) on vakuuttanut moneen kertaan, että Nato-maavoimaesikunnan paikanvalinta tehdään ilman aluepolitiikkaa.

Eppäillä soppii, sanoisi savolainen. Nyt näyttää jo toista kertaa siltä, että poliittisille irtopisteille perso savolaistaustainen ministeri istuttaa esikunnan itselleen poliittisesti läheisimpään paikkaan, Savon sydänmaille.

Naton pitää vielä virallisesti ensi talven puolustusministerikokouksissaan hyväksyä esikuntiensa tuonti Suomeen.

Paikkavalintaan ministerit tuskin siinä vaiheessa enää puuttuvat, ehkä siksikin ettei heillä ole onnekseen mitään tietoa jäsenmaiden eri kaupunkien paikallisoloista. Eikä se ole heidän päänsärkynsä, vaan niiden sotilaiden jotka joutuvat niihin muuttamaan.

SOTILAALLISESSA mielessä ongelmatilanne ei ole kuitenkaan iso eikä pysyvä.

Sotilaspiireissä on yleisesti tiedossa, että kriisin tullessa Naton maavoimaesikunta maastoutuu ja katoaa Mikkelistä hyvinkin nopeasti väistötiloihin, ehkä johonkin lännemmäs tai etelämmäs. Esikunnan toiminnoille tulee etäispäätteitä todennäköisesti Ruotsiinkin.

Pohjois-Suomeen tulevat Naton muut alajohtoportaat ovat sen sijaan jo valmiiksi oikeilla pelipaikoillaan.

Kysymys kuuluu, olisiko Naton maavoimaesikuntakin kannattanut sijoittaa samoin järkiperustein heti alusta alkaen?