Koekuvauksissa hänellä on kolme roolia tavoittelevaa henkilöä. Heistä kaksi on ”disabled” (merkitsee suomeksi paitsi ”vammaista” myös ”pätemätöntä”, ”käyttökelvotonta”) ja yksi ihan vaan ”male” kuten Nina kandidaatit määrittelee. Kuka heistä olisi pätevin esittämään MLS-sairauden  koettelemaa neroa? Tai sopivin?

Siitä on vaativassa, elokuvan kohtausrepertuaaria läpikäyvässä koe-kuvauksessa määrä ottaa selko.

Koe-esiintymisen temppuradalla

50-vuotissynttäreitään juhlivan festivaalin avajaisesitykseksi ”The Audition” (”Koe-esiintyminen”) on mitä mainioin valinta. Se yhdistää teatterin eri muotoja eli ammentaa kaikkein perinteisimmästä elementistä, siis näyttelijäntyöstä, ja lähenee toisaalta myös dokumenttiteatterin aluetta vaikka on lähtökohtaisesti täyttä fiktiota.

Elokuvan casting-tilaisuus itsessään on se fiktiivisin taso, mehän tiedämme, että Eddie Redmayne sen Hawkingin roolin vuonna 2014 ensi-iltaan tulleessa elämäkertaelokuvassa Kaiken teoria teki. Hyvin tekikin, Oscar-pystin arvoisesti.

The Audition haastaa pohtimaan, olisiko roolin voinut tehdä joku toinen. Joku, jolle Hawkingin elämän todellisuus ainakin fyysisellä tasolla on arkipäivää.

The Auditionin puuhakkalle ja yliempaattiselle roolittajalle vammaisuus ei todellakaan ole arkea. Nina Gold (jota esittää mehukkaasti wieniläisen Toxic dreams -teatteriryhmän Anna Mendelssohn) häkeltyy uudelleen ja uudelleen koekuvauksessa – joko siitä, kuinka hyvin vammaiset selviävät hänen virittämästään ”temppuradasta” tai siitä, että eivät selviä jostain vammattomalle itsestään selvästä jutusta. Ja tietysti myös siitä, kuinka hyvin tai heikosti testiryhmän vammaton näyttelijä osaa esittää vammaista.

Nauraako vai eikö nauraa?

Itävaltalaisesitys asetti katsojan aika kihelmöivään paikkaan. Me katsomossa olimme myös roolissa, Goldin vetämän casting-tilaisuuden koe-yleisö.

Toisella tasolla me olimme LizArtin & Toxic dreamsin näyttämöteoksen yleisö. Ja tuossa tosiroolissa meidän piti punnita, kuinka railakkaasti voimme reagoida mihinkin näyttämön tilanteisiin. Voimmeko nauraa, kun oikeasti vammaiset näyttelijät nostetaan pyörän selkään ja ripustetaan kävelyvaljaisiin, jotta he voisivat muka esittää Hawkingia ajalta ennen hänen sairastumistaan?  Voimmeko hihkua, kun näyttämöllä hurjastellaan sähköpyörätuoleilla?

Kyllä Elisabeth Löffler ja Cornelia Scheuer siihen luvan antoivat. Hehän juuri asettivat kaikki tällaisten  koe-esiintymistapahtumien käytännöt ja roolittajan työn lainalaisuudet naurunalaiseksi. Eivätkä he olleet näyttämöllä sääliä kerjäämässä, korkeintaan näyttämässä konkreettisesti, mitä esteettömyys tarkoittaa.

Koomisen tason alta pitki kuitenkin osata poimia ne painavammat kysymykset. Miksi vammaiset eivät elokuvissa yleensä saa esittää vammaisten rooleja? Millä tolalla on tasa-arvo roolitustilanteissa? Miten arvioida ja verrata vammaisen ja vammattoman suorituksia tällaisessa tilanteessa?

LizArtin näyttelijäkolmikko lisäsi vielä kierroksia sillä, että vammaton Dominik Grünbühel ei ollut ainoa, joka ylinäytteli vammaisuutta Hawkingia esittäessään – sitä teki (käsikirjoitetusti toki) myös Liz Taylor -taiteilijanimeä käyttänyt rooliin pyrkijä (Löffler).

Teatteriesityksenä LizArtin sekä Toxic dreamsin näyttelijöiden muodostaman ”tukiryhmän” englanniksi esittämä The Audition oli siinä mielessä ongelmallinen, että sen ydinteema tuli tyhjennetyksi varsin nopeasti. Kun koe-esiintymisen henkilöt asetettiin uudestaan ja uudestaan roolittajan ja elokuvakäsikirjoittajien laatimalle agilityradalle ottamaan mittaa itsestään ja toisistaan, sekä ne esityksen haastavat kysymykset että koomiset aspektit alkoivat tylsyä. Esitys ei sinänsä ollut liian pitkä, mutta liikaa itseään toistava.

Mutta niin kierosti katsojat oli saatettu faktan ja fiktion välitilaan, että kun Nina Gold pyysi lopuksi meitä ottamaan aulasta mukaamme näyttelijöiden suoritusta arvioivat kaavakkeet, moni  haki katseellaan moisia paperinippuja. Minä myös. Nopeasti, huomaamattomasti.