Pyrin puolueen jäseneksi vuonna 1962. Ymmärtäväinen piirisihteeri käski palata aiheeseen, kun olin käynyt kouluni. ”Oppikoululaiselle tulee vain harmia osallistumisesta politiikkaan.”

Neljä vuotta myöhemmin Akateeminen sos.dem. yhdistys Helsingissä myönsi ensimmäisen jäsenkirjani.

Kuluneina vuosikymmeninä minua on aika ajoin neuvottu hakemaan poliittinen kotini muualta. Kolmannen polven demarina olen kuitenkin niellyt kiukkuni.

Sisällissodan kuukausina molemmat isoisäni olivat kulkeneet punaiset käsivarsinauhat sarkatakkiensa hihoissa. Toisilleen tuntemattomat nuoret miehet oli Pyhtäällä pakotettu punakaarteihin. Kieltäytyminen ei niissä oloissa ollut mahdollista.

Onnen päivät koittaisivat köyhille, kun ensin tapettaisiin oman kansan parempiosaiset.

Historia ei toista itseään sellaisenaan, mutta kyllä se kovin usein on loppusointuinen menneisyyden kanssa.

Kannattaa aina olla varuillaan, kun aatteellisella oikeaoppisuudellaan ylpeilevä vähemmistö pyrkii ohjaamaan tolkullisen enemmistön harhapoluille.

VUODEN 1918 kumousyritys Suomessa ei käynnistynyt pelkästään työkansan katkeruudesta. Venäjän vallankumous, sosiaaliset epäkohdat ja elintarvikepula olivat osatekijöitä, mutta kapinan sytyttäjiksi tarvittiin muutama kiihkomielinen oppinut.

Vauraissa maataloissa ja pappiloissa kasvaneet Yrjö Sirola, Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner, Edward Gylling ja kumppanit olivat kuulleet Leninin kutsun. Kiihkeät puheet taivuttivat SDP:n vastahakoiset puolue-elimet lähtemään asein kumoamaan vastasyntynyt demokraattinen valtio. Kapina sytytti onnettoman sisällissodan.

Osuusliike Elannon toimitusjohtajalle Väinö Tannerille tarjottiin Punaisen Kansanvaltuuskunnan finanssiministerin virkaa. Hän ennusti kysyjälle, että yritys näytti huonolta ja kapinalliset ”tulisivat taittamaan niskansa ja sitä paitsi saattamaan työväenluokan turmioon.”

Päätös ryhtyä kapinaan oli suuri poliittinen virhe. Työväki Suomessa olisi saanut kaiken tavoittelemansa aseisiin tarttumatta. Suomi oli itsenäistyessään edistyksellisimpiä ja eheimpiä kansakuntia maailmassa. Suomessa naisilla oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä kunnallisissa että eduskuntavaaleissa.

Ilman kapinaa sosialidemokraatit olisivat maltillisen porvariston tuella johtaneet Suomen politiikkaa jo 1920-luvulla. Hyvinvointiyhteiskuntaa olisi täällä päästy rakentamaan ennen kuin Ruotsissa. Oli demareidenkin onni, että valkoiset voittivat sodan 1918. Se antoi toimintavapauden myös hävinneille.

Toteutumatonta historiaa ei voi todistaa, mutta on vaikea kuvitella, että Suomi olisi punaisten voiton jälkeen voinut pysyä itsenäisenä. Se olisi valtansa pitimiksi joutunut turvautumaan Neuvosto-Venäjän apuun ja silloin Lenin olisi sanellut ehdot.

Häviön jälkeen kapinaan yllyttäjät luikkivat pakoon Venäjälle, jossa he vuorollaan erilaisissa neuvostopuhdistuksissa saivat kuulan kalloonsa. Vain Otto Wille Kuusinen juonitteli itsensä hengissä vanhaksi mieheksi.

LENIN muotoili lähetyskäskynsä kirjassaan Vasemmistolaisuus lastentautina kommunismissa:

”Jokaisen kommunistin on oltava oikeas­taan organisaattori eikä ainoastaan harjoitettava agitaatiota ja propagandaa, mutta ennen muuta hänen on opittava järjestämään muita, puolueen ulkopuolella olevia työläisiä.”

Aate velvoitti kunnon kommunistin hankkimaan lisää kannattajia nimenomaan kilpailevasta työväenpuolueesta. Parhaita käännynnäisiä olivat hyvää tarkoittavat ja politiikkaa ymmärtämättömät, niin sanotut hyödylliset idiootit.

Sisällissodan jälkeen katkera Kuusinen antoi vuosien ajan Suomeen jääneille ohjeita Moskovasta. Työläisille piti puhua SDP:sta aina jyrkän kielteisesti ”Lapuanliikkeen ja suojeluskuntien liittolaisena”, kompromissien tekijänä.

Demarien vasemmistosiipeä piti rohkaista ymmärtämään maailmanvallankumousta.

Samaan aikaan Tanner kehotti huolehtimaan siitä, että SDP:n aate säilyy terveenä ja idästä tulleelta informaatiovaikuttamiselta vapaana.

”Siten suojelemme puolueemme arvokkaita perinteitä ja hyödytämme parhaiten työväenluokkaa samoin kuin kansaa kokonaisuudessaankin.”

Siihen tarvittiin aikanaan puhdistuksia myös SDP:ssa. ”Kuutosten” nimellä tunnetuksi tullut sosialidemokraattisten kansanedustajien ryhmä innostui talvisodan jälkeen kannattamaan Neuvostoliiton pyrkimyksiä.

Heidät erotettiin puolueesta 1940 ja myöhemmin vangittiin epäiltynä maanpetoksellisesta toiminnasta.

JATKOSODAN jälkeen puolueen niin sanottu rauhanoppositio halusi rakentaa hyvät suhteet Neuvostoliittoon, ottaa puolueesta erotetut takaisin ja syrjäyttää Tannerin ja muut ”puolueen sotapoliitikot”.

Tavoitteena oli taas vallata SDP ja muuttaa se Neuvostoliittoa myötäileväksi ryhmäksi, mutta kaappaus ei sujunutkaan suunnitelmien mukaan.

Tannerin ympärille ryhmittyneiden, nuorten sodankäyneiden miesten mielestä puoluetta oli kommunismin vaaran takia voimistettava nimenomaan aatteellisesti. Oli tehtävä kaikille selväksi, mitä eroa on vapaan länsimaan sosialidemokratialla ja Kremlin totalitarismiin tukeutuvalla kansandemokratialla.

Kotikommunistien kanssa ei pitänyt lähteä kilpailemaan vasemmistolaisuudella, siinä huutokaupassa maltilliset häviäisivät aina populisteille, joiden ei tarvinnut vastata puheistaan tai huolehtia maan asioiden hoitamisesta.

Kun pääministeri Sanna Marin 2022 yksiselitteisen päättäväisesti ja nopeasti asettui kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä, hän edusti juuri sillä hetkellä tämän asevelihengen pitkää perinnettä.

Isänmaan turvallisuus on tärkeämpää kuin poliittisten erojen markkeeraus, ja siinä voidaan aina olla yhteisessä rintamassa muitakin aatteita edustavien puolueiden kanssa.

VASEMMISTON lumovoimaa nähtiin seuraavaksi radikalismin aallossa 1960-1970-lukujen taitteessa.

Niin sanottu Pälkäneen liike käynnistyi Karjaalla vuonna 1967 vasemmistonuorten yhteisellä vappujuhlalla, jonne demarinuoret lähtivät vastoin SDP:n kieltoa.

Liike keräsi riveihinsä aluksi maltillisiakin vasemmistolaisia, joista monet jyrkentyivät 1970-luvun muotivirtauksissa kommunisteiksi. SDP:sta mukana olivat tulevat kansanedustajat Osmo Kaipainen, Tellervo M. Koivisto ja Erkki Tuomioja. Myös Paavo Lipponen viihtyi hetken liikkeen liepeillä.

Pälkäneläiset vastustivat Euroopan talousyhteisöä EEC:tä ja hyväksyivät Neuvostoliiton tekemän Tšekkoslovakian miehityksen. Liikkeen demarit antoivat SDP:n nimissä aatteellisia julkilausumia, jotka olivat jyrkässä ristiriidassa puolueen virallisen linjan kanssa.

Kun nyt kesällä 2024 joukko vanhempia demarivaikuttajia teki vetoomuksen rajalakia vastaan, siinä oli samanlaisia kaikuja vuoden 1973 hengestä. Tuolloin vasemmistodemarit vetosivat kansalaisiin ja eduskuntaan vaatimalla ”EEC:lle ei – kyllä YYA:lle”.

Talousyhteistyö Länsi-Euroopan demokraattisten maiden kanssa kun uhkasi kaikkia mahdollisia oikeuksia, ja vain yhteistyötä Neuvostoliiton diktatuurin kanssa piti kannattaa.

Historian pitkä kaari näkyy siinä, että Erkki Tuomioja on ollut molempien vetoomusten moottori.

ON täysin luonnollista ja demokraattista, että SDP:n kaltaisessa kansalaisjärjestössä ollaan eri mieltä liikkeen toimintatavoista ja suunnasta.

Samaan aikaan pitää tajuta, miten moni epädemokraattinen voima oikealta ja vasemmalta pyrkii naamioimaan toimintansa aatteellisuuteen, joka ei palvele Suomen etuja.

Esimerkiksi suomalainen, vasemmistolle läheinen ”rauhanliike” on vuosikymmenten aikana marssinut monta kertaa Yhdysvaltoja ja sen imperialismia vastaan. Saman joukon kellokkaat eivät ole kovin usein vuosina 2014-2024 kantaneet kylttejä, joissa lukisi ”Venäjä pois Ukrainasta!” tai ”alas Venäjän imperialismi”.

Edelleen kommunistien rintaperilliset asettuvat EU-parlamentissakin turhan usein puolustamaan riistokapitalistisen, homofobisen ja oligarkkisen Venäjän etuja, esimerkiksi rajoittamalla Ukrainan saamaa apua. Tämän he tekevät aina jonkun aatteen, pasifismin tai sodanvastaisuuden nimissä – ja vaikuttavat samalla Suomenkin turvallisuuteen.

Vaara vasemmalta on sosialidemokratialle ehdottomasti suurempi uhka kuin oikealta. Eivät demarien äänestäjät houkutu äärioikeistosta, mutta populistisen laitavasemmiston lumovoima voi hämätä ja houkuttaa monia.

RAJALAIN käsittely toi kesällä SDP:n vasemmistosiiven ja enemmistön linjakiistat julkisuuteen.

”Käännytyslaki” on eittämättä kansainvälisten sopimusten vastainen. Se saattoi olla susi jo syntyessään eikä välttämättä edes toimi tositilanteessa.

Lain saama viiden kuudesosan voitto eduskunnassa oli kuitenkin demokratian voitto järjestelmää horjuttavista voimista.

SDP:n enemmistön kanta edusti sellaista tervettä isänmaallisuutta, jonka luovuttaminen pelkästään oikeistolle olisi vienyt sisäpolitiikan ajatuksellisesti takaisin 1930-luvulle. Silloinkin puhdas­oppisten mielestä puolustusasiat eivät kuuluneet vasemmistolle ja niistä piti ”pysyä erossa” – vaikka niiden vaikutukset koskivat kaikkia suomalaisia.

Uskon, että tässä ajassa ja politiikassa alkaa jälleen olla kysyntää tylsälle, kompromisseja ja vastuullisuutta korostavalle keskitielle.

Katsokaa vaikka Britanniaa: siellä työväenpuolueen johtajan Keir Starmerin keskustavasemmistolainen linja johti vaalivoittoon, kun riittävän monet äänestäjät olivat kyllästyneet niin jyrkän linjan vasemmiston kuin oikeistonkin ääripopulistien raivoon.

Tuloksen luulisi kelpaavan esimerkiksi maltillisille voimille myös Suomen SDP:ssa.