Meneillään olevien lätkän MM-kisojen kohdalla noin 35-vuotinen myönteisyysputki on katkennut vastoin yleistä mielipidettä, jota lehdistö on kiusallisen kritiikittä antautunut pumppaamaan
romahtamalla fanittelun partaalle ohittaen liikaa epävarmuustekijöitä. Lehtiä ja mainoksia on myytävä, kliffoja klippejä klikkautettava.

Suomen hyökkäys ovat kiistatta kisahistoriamme valovoimaisimpia, vuoden 2003 skandaalikotikisojen tasoa. NHL-hyökkääjiä on kuusi. Heidän rooliaan vain törppö väheksyy, mutta riittääkö se mitaliin, on toinen asia. Valkovenäjiä, saksoja ja unkareita vastaan starastomme voi rätistä pidäkkeittä kuin tähtisadetikut kuusen oksilla: nautiskella syöttöruleteista, tempuista ja maaleista.

Mikko Koskinen on vartioinut Suomen maalia kisojen alussa.

Siihen on ainakin kahdeksan syytä.

1. Pohjalla ei ole kunnon leiritystä, koska runko koostuu NHL-avuista. Valmistautumattomuus typistää rungosta kuin rungosta torson. Pelitapaetuamme vankistanut leiritys on ollut neljännevuosisatainen valupohjamme. Pelin koheesion ja rakentelun ongelmia nähtii jo avauspelin ensimmäisessä erässä, Saksa-matsin päätöserässä ja koko USA-ottelussa.

2. Pakistomme on eri paria hyökkäyksen kanssa. Kenttätykistömme tulivoima on tussahtalevaa, taitovaje lievähkö, eikä avauspelaaminenkaan eturintamalle päin vakuuta. Omalla maalilla ei ole pelotteita. Puolutusvoimiltamme puuttuu niin johtaja, kuin laajuuttakin. Sami Vatasta ja Rasmus Ristolaista olisi tarvittu kipeämmin kuin ketään.

3. Leijonilta odotetaan kultaa nimistön ja junnukisahurmion takia jopa ulkomailla, ihan Ruotsissakin. Suomi on aina parhaimmillaan, kun yksi meikäpoika vastaa kymmentä heikäläistä. Vaikka väitetty henkinen heikkoutemme on aina ollut pelkkää uupeloa urheilumytologiaa, niin urheilun perusasetelmaan kuuluu yleensäkin ennakkosuosikkiaseman hankaluus.

4. Jos menestystä tulisi, se tulisi venakko- tai kanukkitavalla: hyökkäyksen yksilötaidot vain ovat niin vahvat, että tarvittavat maalit kirnutaan tiinun pohjalta fanien nuoltaviksi, kun tasapainoisempien joukkueiden panos vain riitä. Yksilömme ovat herkutelleet teknisesti ja peliälyllisesti avauspeleissä kuin jätskibaarissa. Suomella ei ole silti vähääkään kokemusta
arvoturnauksessa pärjäämisestä tällä tavalla. Näin voittaa Kanadan olympiajoukkue.

5. Nykyään korostetaan lupausten olevan valmiimpia kuin ennen – ja eivätköhän he sitä olekin. Puhutaan huippujunnujemme olevan aikamiehen mielellä varustettuja poikia, mutta kyllä teini-ikä on aina myös lupaus siitä, että taso voi vavahdella. Nyt Suomen puberteettiosasto on vieläpä upotettu palapelin kulmiin – hyökkäävien kenttien tulosvastuuseen. Laineen ja Ahonkin kisojen alku on ollut makoisa, eikä ylistyspalaute liene kaukana totuudesta. Mutta jatkuuko tämä tuosta vain pelistä toiseen, vaikeuksien keskellä, kanadoja ja ruotseja vastaan, välierissä ja finaaleissa?

6. Maalivahtipelimmekin on epätavallisessa tilanteessa: ei varsinaisesti vakuuta. Sitä ole oikein vielä kunnolla testattu, mutta hieman haparoivaa on ollut. Koskinen tuskin pettää, mutta tiukkojen vääntöjen voittamisvalmius on arvoitus. Vahteja haastaa myös pakkipelaamisen keskinkertaisuus.

7. Puhtaat tilastomatemaattiset tosiasiat puhuvat minkä vain joukkueen, Suomenkin, mestaruudettomuuden puolesta. Noin seitsemän parhaan ryhmän väliset erot ovat aina atomikokoisia. Kultasaumamme ovat ilman muita epävarmuustekijöitä karkeasti laskien 15%:n luokkaa ja niiden kanssa alle 10%.

8. Isoin yksittäinen reikä mestaruusveneessä on Kari Jalonen. Hän ei ole edeltäjiensä eikä seuraajansa tavoin pelitapaosaaja. Kojo peluuttaa turvahokia. Hyvä olo siitä voi välillä tulla, mutta lopullista tulosta sillä tulee yhtä vähän, kuin turvaseksillä lapsia. Jalosen kiekko on yhdistelmä 80- ja 90-lukua: toisaalta tavattoman pelitavatonta ja toisaalta hätävarjelua liioittelevaa pikkupelkäilyä. Esimerkiksi Aravirta, J. Jalonen, Westerlund ja Marjamäki ovat järjestäneet hyökkäyspelin ja sitä kautta koko pelin selväraamisemmin.

Päävalmentajamme ei ole myöskään pään valmentaja, sosiaalinen osaaja, joka saturoisi ilmapiirin rauhalla ja ilolla. Haudatun talentin saamien tietojen mukaan Jalosen tapa ylivalmentaa ja kajota pedantisti kaikkeen mahdolliseen on välillä omiaan syö välillä joukkuehenkeä. Eritoten tähtinippu kaipaisi westerlundmaista, luottamusta viljelevää johtamista. Ei Nevan rannoilla mitään kapinaa muhi, mutta ilmapiiristäkään emme saa etua.

Toki Jalosella on motivaatio ottaa se arvokisamitali, jonka joka koutsi on ottanut Pentti Matikaisesta lähtien. Toisaalta hänellä on jo uusi työsuhde mielen päällä häilehtimässä. Marjamäkikin työskentelee jo täysillä maajoukkueen taustalla World Cup -projektinsa eteen. Uusi isäntä kolistelee jo kuistilla ja Leijonat saalistavat välitilassa. WC-valinnoista keskeisimmät on jo tehty, ts. erityisen näytönhaluinen leijonanippu ei ole. Ei Jalosen työmoraali lahonnut ole – ammattimies, ei kahta sanaa — mutta nämä asiat vain vaikuttavat vääjäämättä ja salakavalasti pienten marginaalien huippu-urheilussa.

Kari Jalonen haluaa liittyä mm-kisamenestystä tuoneiden Leijonat-päävalmentajien joukkoon.

Ei optimisti taida kuitenkaan voida itseään kieltää. Suomi yltää välieriin. Tosin vain siksi, että puolivälierissä tulee vastaan joko alavireinen ja kotikisapaineistettu Venäjä tai joku täytemaa. Ensi kauden World Cupissa Suomi palaa mitaleille. Se ei ole edes optimismia vaan vaivaton veikkaus. Silloin meillä ei ole juuri mitään em. ongelmista. Leijona on taas oma itsensä.