Istuin silloin tässä puolue-elimessä Uudenmaan piirijärjestön yhtenä edustajana, ja tilaisuus on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Eikä vähiten siksi, että olin viimeisiä kovapäitä, jotka Kalevi Sorsa oli saanut vakuuttuneiksi, että Koivisto on SDP:n ehdokas eikä hän.

Sorsa oli oikeassa ja epäilijät väärässä.

Ehdokkaaksi asettaminen päättyi Koiviston puheeseen, jota edelsivät puheenjohtaja Sorsan varsinainen esitys, kannatuspuheenvuorot sekä keskeisten ammattiyhdistysjohtajien ilmoitukset tuesta.

Mauno Koiviston presidenttikausien (1982-1994) kuvaaminen yhdellä sanalla olisi mahdoton tehtävä. Mielestäni kolme sanaa riittää kuitenkin jo varsin hyvin. Ne ovat demokraattisuus, isänmaallisuus ja karismaattisuus. Ne sopivat Koivistoon siitä huolimatta, että asianomainen itse karttoi kaikenlaisia ylisanoja.

Koivisto oli presidenttinäkin pohdiskeleva, moniulotteinen ja usein vaikeaselkoinen. Siksi häntä ei pidä mahduttaa liian ahtaisiin muotteihin. Useimmilla meistä taitaa olla mielissämme ihan oma presidentti Mauno Koivisto.

Koivisto oli Suomen ensimmäinen työväen ja koko kansan presidentti, eikä tätä saavutusta voi mikään mitätöidä. Hän ikään kuin kirjoitti neljännen osan Väinö Linnan suurteokseen Täällä Pohjantähden alla.

SDP:llä oli täysivaltainen oikeus tavoitella presidentin paikkaa, mahdollisuus saada se ja velvollisuus asettaa karismaattinen kansansuosikki ehdokkaaksi.

Presidenttinä Koivisto toteutti vakaumustaan kansallisen sovun ja yhteistyön rakentajana sekä maan valtiollisen elämän parlamentaaristen piirteiden vahvistajana.

Hän korosti eduskunnan asemaa ja jätti jälkeensä demokraattisemman maan, kuin millaisen oli ottanut presidenttinä hoitaakseen.

Koiviston 12 vuoden presidenttikaudella hallitukset istuivat täydet neljä vuotta, ja niiden kokoonpanot vahvistivat kaikkien puolueiden periaatteellista yhdenvertaisuutta hallitukseen osallistujina.

Vuonna 1983 nousi siihen saakka hyljeksitty maaseudun puolue hallitukseen. Kokoomus tuli 21 vuoden jälkeen hallitukseen vuonna 1987 ja peräti pääministeripuolueeksi, vaikka ei ollutkaan suurin. Porvarihallitus oli vuorossa vuonna 1991.

Koivisto puolusti hallituksiaan ja nimittämiään ministereitä tai ei ainakaan asettunut poikkiteloin vaikeissa tilanteissa. Sen sai kokea myös SDP, kun puolue oli porvarihallituksen vastaisessa oppositiossa.

Koiviston asenne oli nimenomaan periaatteellinen, ei puoluepoliittinen. Eduskunnan asia oli viime kädessä ratkaista hallituksen kohtalo. Sen hän oli taistellut läpi jo pääministerinä keväällä 1981. Valtiollisen politiikan parlamentarisointi ja presidentin vallan vähentäminen olivat hänen suuria historiallisia saavutuksiaan.

Mauno Koivisto oli koulutukseltaan yhteiskuntatieteilijä, mutta merkittävältä työkokemukseltaan talouspoliitikko. Hän sanoi saaneensa jo 1960-luvulla valtiovarainministerinä vamman sieluunsa. Vaikka nahka oli presidentiksi tullessa parkkiintunut, on kuin historian ironiaa, että hän joutui kohtamaan 1990-luvun talouslaman.

Koivisto todellakin kohtasi talousongelmat presidenttinä. Hän ei väistellyt, vaan osallistui aktiivisesti talouspoliittiseen vaikuttamiseen. Häneen liittyy käsite ”vahvan markan politiikka”, josta talousoppineet ovat väitelleet pitkään, eikä aivan valmista taida tulla koskaan.

Varmaa on, että Koivisto tavoitteli talouspoliittista vakautta ja ennustettavuutta. Hän painotti taloudenpidon perustotuuksia, joilla hän oli saavuttanut kansalaisten luottamuksen. Ne joutuivat ankaralle koetukselle, kun sekä kotimainen että kansainvälinen talousympäristö muuttuivat rajusti.

Koivisto oli makrotalouden asiantuntija, ja tämä painotus kävi yli kaiken muun.

Koivisto tavoitti suhteissa kahteen silloiseen suurvaltaan, Neuvostoliittoon ja Yhdysvaltoihin luottamuksen, jollaista ei ollut nähty Suomen presidentiltä siihen mennessä eikä sen jälkeenkään. Hän painotti jo presidenttiehdokkaana pitävänsä kiinni edeltäjänsä ulkopoliittisesta perinnöstä. Niin hän teki ja kartutti edelleen tätä kansallista kalleutta.

Kukaan aiempi presidentti ei ollut saavuttanut yhtä kunnioitettua asemaa. Hänen arvioitaan kuunneltiin tarkoin sekä Moskovassa että Washingtonissa. Koiviston suhde lähinaapureihin Ruotsiin ja Viroon oli tavanomaisempi ja joissakin tilanteissa näennäisen ongelmallinen. Kysymys oli kuitenkin Ruotsin kanssa siitä, että hän piti huolen Suomen tasavertaisesta asemasta. Virolle ja muille Baltian maille hän ei halunnut antaa katteettomia lupauksia näiden maiden vaikeassa irtautumisprosessissa Neuvostoliitosta.

Suomen kansallinen etu kävi kaiken edellä Koiviston arvioissa ja ratkaisuissa. Tähän kuului myös maan vapauttaminen toisen maailmansodan jälkeisistä sopimusrasitteista, luontevien läntisten yhteyksien lisääminen sekä itsenäisen puolustuskyvyn vahvistaminen.

Koiviston ulko- ja turvallisuuspoliittinen varovaisuus on väärin tulkittu päättämättömyydeksi ja kylmäsydämisyydeksi. Hän teki nopeita ja syvällisiä ratkaisuja, kun kaikki oli varmistettu ja aika oli kypsä.

Siihen ja lujaan demokraattiseen vakaumukseen kansalaiset hänessä luottivat. Hän on ja pysyy eturivissä Suomen suurimpien tasavallan presidenttien joukossa.

Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Uutispäivä Demarin entinen pääkirjoitustoimittaja (1997-2007)