Porvoolainen Klaus Härö tunnetaan maltillisena elokuvantekijänä, joka ei paistattele lehtien palstoillakaan kuin työnsä puolesta. Kilttiä älykköä on vaikea kuvitella piiskaamassa näyttelijöistään irti verenkarvaisia roolisuorituksia tai vaatimassa kymmeniä uusintaotoksia täydellisyyden tavoittamiseksi.

Härö ohjaa tunteellisen asiapitoisia elokuvia, jotka ovat ajatuksella valmistettuja aatedraamoja lähimenneisyydestä, mutta joita usein vaivaa repäisevien ristiriitojen laimeus. Pappisuraa pohtinut elokuvantekijä lähestyy isoja kysymyksiä ja ongelmia tasapuolisena välittäjänä.

Länsinaapuriimme Ruotsiin sijoittuvat Näkymätön Elina (2003), Äideistä parhain (2005) ja Uusi ihminen (2007) vakiinnuttivat Härön aseman sukupolvensa kehutuimpana uutena ohjaajana niiden tietystä ulkokultaisuudesta huolimatta. Vasta televisiolle alkujaan tehty Postia pappi Jaakobille (2009) löytää kipeästä aiheesta syvemmältäkin kouraisevaa inhimillisyyttä ja on nostanut odotuksia pysyvämmästä tason noususta ja tyylin jalostumisesta.

Häröllä on sittemmin ollut ainakin suunnitteilla useampiakin projekteja. Tällä välin valmiiksi tuli vain ruotsinkielinen tv-filmi Dagmamman (2013).

Katse Viron menneisyyteen

Aihe seuraavaankin pitkään teatterielokuvaan löytyi naapuristamme ja sen historiasta, mutta tällä kertaa etelästä. Kellojen viisareita käännetään taaksepäin aina 1950-luvun alkuun ja kommunistisen Neuvostoliiton miehittämään Viroon.

Sota on päättynyt ja saksalaiset ajettu maasta, mutta uudet vallanpitäjät tarkkailevat kansalaisten jokaista liikettä herpaantumatta. Kyylät raportoivat tekemisistä Moskovaan, ja vastustajat todellisista vihollisista epäileviin tuomaisiin kyyditetään mustien autojen matkassa kauaksi Siperiaan. Vain aatteen miehet ja pyrkyrit menestyvät talloessaan muut alleen.

Lisää aiheesta

Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien (2014): Kovan onnen kolportöörejä pessimistisessä komediassa

Ida (2013): Oscar-suosikki on minimalistinen dekkaritarina, tilinteko ja koetinkivi

Eräänlaisten sivullisten, heikkojen ja poljettujen puolelle aina asettuva Härö on ohjannut uransa varovaisimman elokuvan.

Puolen vuosisadan tragediasta riittää kerrottavaa. Ajan ihmiskohtalot ovat olleet meilläkin taas vuosia tapetilla etenkin kirjailija Sofi Oksasen vaikutuksesta, mutta Endel Nemisin nimestä vain harva lienee kuullut tätä ennen.

Leningradin hienoa urheiluyliopistoa käynyt opettaja saapuu tarinan alussa pieneen Haapsalun rannikkokaupunkiin maan pohjoisosassa. Takana on loistava tulevaisuus ja perässä neuvostohallinnon salainen poliisi. Kansankynttilän virka kyläkoulussa palauttaa karkurin vanhan intohimonsa miekkailun pariin, jota hän alkaa opettaa nuorille, vanhempiansa menettäneille koululaisille.

Puolensa valinneelle rehtorille tulokkaan herraskaiselta kalskahtava harrastus on kauhistus, joten yhteenotto on väistämätön. Sen sijaan lapset kiinnostuvat lajista ja heille aikaansa suovasta opettajasta. Juoni muistuttaa Kuolleiden runoilijoiden seurasta (1989).

Tasapaksua ja turvallista

Härö ja kuvaaja Tuomo Hutri näkevät kyllä vaivaa epookin luomisessa mutta kokonaisen historiallisen maiseman lavastaminen uskottavaksi ajankuvaksi osoittautuu silti mahdottomaksi tehtäväksi.

Vaikutelmaa eivät ainakaan terävöitä kliseisesti rakennellut asetelmat vääräoppisen yksilön ja järjestystä vaalivan systeemin vastakkaisuudesta. Tasapaksu kerronta ja tavallisen turvallinen kuvailmaisu selostavat tapahtumat kuivakkaan televisiomaisesti.

Sitä myötä myös Märt Avandin ilmeettömästi esittämän kasvattajan suhde Ursula Rataseppin söpöilevästi pälyilevään kollegaan tuntuu vain juoneen kirjoitetulta pakkopullalta, kosiskelevalta romantiikalta, josta puuttuu aito intohimo. Jähmeä yleisvaikutelma leimaa elokuvaa.

Monet Härön teoksista kärsivät myös huippukohtien puutteesta. Miekkailijassa (2015) suunsa väärässä paikassa avannutta isoisää saatetaan tummanpuhuvien kyyditsijöiden matkaan oudon vaivattomasti, vaikka taustalla pauhaavat Hollywood-viulut huudattavatkin tunnemyrskyä.

Opettajan sisäisestä painista oman vapautensa ja lapsille antamansa lupauksen välillä odottaisi paljon jännitteisempää tulkintaa kuin sen, jonka näemme hänen tulevaisuutensa vaarantavassa miekkailukilpailussa koulujen välisissä turnajaisissa.

Eräänlaisten sivullisten, heikkojen ja poljettujen puolelle aina asettuva Härö on ohjannut uransa varovaisimman elokuvan. Arkuudesta vain vähän antaa anteeksi se, että hän kuvaa kansaa ja ihmisiä, joiden oli vaikea uskaltaa. Elokuvasta ei kuitenkaan välity idea, miksi juuri tämä tarina oli tärkeää kertoa.