Vuonna 2016 sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus tekee tuloaan. Kaunis ajatus uudistuksessa oli, että kaikille kansalaisille taataan yhtäläiset mahdollisuudet hyvään palveluun ja hoitoon. Uskaltaako kukaan edes ajatella, mitä mielenterveyspotilaille tapahtuu valinnanvapauslain toteutuessa? Jos tuon kunniaksi järjestettäisiin juhlat, kuinka moni artisti peruuttaisi tuolloin keikkansa asian tolan selvitessä?

Suomessa on uudistettu mielenterveyshoitotyötä monella tavalla kuluneiden vuosikymmenten aikana. On pyritty pois laitosmaisesta hoidosta kohti avohoitoa, avustettua asumista ja kotia. On otettu kolmas sektori mukaan tarjoamaan palveluita ja kokemusasiantuntijat alkavat olla arkipäivää. Tästä huolimatta Suomessa psykiatrisessa sairaalahoidossa on paljon potilaita ja paikoin hoitotakuu ei kaikilta osin toteudu. Vieläkin surullisempaa on, että hoidossa puututaan yksilön vapauteen ja käytetään erilaisia pakkotoimia.

Yksi asia minua kummastuttaa tässä keskustelussa.

Tässä kuviossa piilee se vaara, että mielenterveyspotilaalla ei ole kaikilta osin mahdollista tehdä perusteltua ja hyvin harkittua päätöstä siitä, keneltä palveluntuottajalta hoitonsa haluaa. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa tarvittu hoito viivästyy ja henkilön tilanne pahenee. Tai henkilö pyrkii löytämään, usean eri palvelun tarjoan joukosta sen, joka määrää hänelle toivotut lääkkeet. Sairaudentunnoton potilas ei aina havaitse oman tilan heikkenemistä ja tällöin ei pysty itse tekemään perusteltua päätöstä omasta hoidontarpeestaan. Toki tässä tilanteessa hän ei kenties edes hakeutuisi hoitoon lainkaan vaan hoitoon ohjaus jää yhteiskunnan tehtäväksi.

Entäs laitoshoidon supistaminen ja avopuolen tarjonnan lisääminen? Näitä kahta asiaa on pidetty hyvänä trendinä, ainakin kauniissa poliittisissa korulauseissa. Tilanne on kuitenkin johtanut siihen, että psykiatrisessa sairaalahoidossa hoidetaan entistäkin vaikeampia potilaita yhä pienemmillä resursseilla. Kysymys kuuluu, tuleeko jatkossa hoitoon vielä tästäkin heikommassa kunnossa olevia potilaita?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kansallisen mielenterveys- ja päihdesuunnitelman ”Mieli-ohjelman” tavoitteena oli mm. vähentää psykiatrisessa sairaalassa tapahtuvaa pakkohoitoa 40 % vuoteen 2015 mennessä.

Valitettavasti tähän ei päästy. Uutta ohjelmaa ei myöskään olla tekemässä vaikka Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijat näin toivoisivat.

Onneksi kuitenkin uudessa peruskoulun opetusohjelmassa on tuotu mielenterveystaidot osaksi opetussuunnitelmaa. Tämän näen tärkeänä asiana, sillä yli puolet mielenterveysongelmista alkaa jo ennen 14-vuoden ikää. Voidaanko olettaa, että vuoden 2016 ekaluokkalaiset omaksuvat peruskoulussa positiivisen mielenterveyden taidot, tunnistavat mahdollisia mielenterveyden ongelmia paremmin ja osaavat hakeutua nopeammin hoitoon, mikäli tarvetta?

Pidän vakavana huolena sitä, että lähitulevaisuuden sote-Suomessa mielenterveyspotilaat eivät saa sitä hoitoa mitä tarvitsevat ja päätyvät huonompikuntoisena psykiatriseen sairaalaan ja joutuvat entistä useammin pakkotoimien kohteeksi. Kohta ollaan kaukana siitä, mihin pakkotoimien vähentämisessä Mieli-ohjelmakaudella päästiin.

Ja lähempänä Seilin saarta.