Viime lokakuussa päätoimittajayhdistyksen kokousillallisella aloimme veikkailla tulevien presidentinvaalien tulosta. Ennustin kollegoille, että Alexander Stubb saa vajaat 52 prosenttia äänistä, ja voittaa kakkoskierroksen “ehkä parinsadan tuhannen äänen erolla” toiseen finalistiin.

(Lopullinen tuloshan oli Stubbin hyväksi 51,6 prosenttia. Hän sai runsaat 98800 ääntä enemmän kuin Pekka Haavisto.)

Haavisto oli saanut tuolloin syksyllä mielipidemittauksissa 28 prosentin kannatuksen, ja Stubb paljon pienempiä, 17-20 prosentin lukuja. Eri kyselyjen perusteella Olli Rehnin (kesk.) piti yltää kolmanneksi 14 prosentilla, ja kansanliikkeen ehdokkaalle Mika Aaltolalle luvattiin 10 prosenttia äänistä.

En ole kovin usein oikeassa näissä vaaliveikkauksissani.

Aaltola teki arvostettavan palveluksen demokratialle lähtemällä pystymetsästä kisaamaan isojen puoluekoneistojen kanssa. Luulin, että puoluesuhmurointiin kyllästyneet ihmiset palkitsisivat hänet 17-18 prosentin äänisaaliilla. (Se olisi ollut täysin ansaittua.)

En osannut arvata Halla-ahon nousua protestiäänestäjien suosikiksi, ja epäonnistuin taas kerran surkeasti yrittäessäni ennakoida perussuomalaisuuden logiikkaa.

En kyllä tajunnut sitäkään, miksi niin moni alkoi tammikuun lopulla kuvitella Suomen vastustetuimpiin poliitikkoihin kuuluvan Halla-ahon voivan päästä kakkoskierrokselle. Tämä vaikutti täysin turhalta pelolta – tai toiveelta – kuten se sitten olikin.

SDP:n Jutta Urpilaiselle povasin toiveikkaana tai velvollisuudentunnosta seitsemän prosentin äänisaalista eli lähes kaksinkertaista lukua toteutumaan nähden.

MIHIN arvioni Stubbin voittoisuudesta perustui? Luotin jonkin verran lähipiirini someasiantuntijoiden tekemiin trendinhaisteluihin, mutta vielä enemmän ajan henkeen ja Stubbin vuoden 2022 toimintaan.

EU-instituutin professori Stubb oli Ukraina-hyökkäyksen keväänä alkanut esiintyä maailmalla poikkeuksellisen ahkerasti. Hän selitti väsymättä kansainväliselle medialle Suomen asemaa, puolustustahtoa ja asenteita, tehden sen kielitaitoisesti, tarkkanäköisesti ja hauskasti, yleensä kolmella pointilla ja joskus ilman.

Yhdessä Sauli Niinistön ja pääministeri Sanna Marinin (sd) virallisten esiintymisten ja onelinerien kanssa tästä kolmikosta tuli 2022 eräänlainen epäsäätyinen “modernin Suomen puolustusratkaisujen” dream team. He uudistivat ja edustivat kukin tahollaan maabrändiämme hämmästyttävän paljon.

Näistä edellämainituista vain Stubb oli 2023 enää tarjolla valtion keulakuvan rooliin. Siksi laskin, että sotakevään noste kantaa Alexander Stubbia riittävästi kakkoskierrokselle asti. Siis jos hän välttää kampanjassaan liian spontaaniuden tuomat poliittiset virheet, sammakkolausahdukset.

Alexander Stubbin suosio ei syntynyt yhteiskunnan oikeistolaistumisesta tai koventumisesta, oikeastaan päinvastoin. Jos katsotaan ulkomaisia verrokkeja, Stubb istuisi monilta näkemyksiltään hyvin esimerkiksi Keir Starmerin ja Rachel Reevesin uudistaman brittien työväenpuolueen riveihin.

Tämän tietävät ne puhdasoppiset Suomen oikeistolaiset, jotka olisivat halunneet kokoomuksen ehdokkaaksi Antti Häkkäsen. Vastaehdokkaiden spontaani halaaminen ja vasemmistolaistenkin kehuminen eivät olleet heille miellyttävää seurattavaa.

Vaalikampanjaan se kuitenkin toi inhimillisyyttä ja urheiluhenkeä.

VALINTAA ei lopulta ratkaissut edes vaalikassojen koko tai kampanjakoneistojen kovuus. Olisi itse asiassa hyvin alentavaa väittää, että suomalainen äänestää sitä ehdokasta, jonka mainoksia näkee eniten.

Molemmat finaaliehdokkaat saivat kerättyä ja käyttivät kampanjoihinsa miljoonia euroja ja laskuttamattomia talkootyötunteja. Molempien tukijoukoissa oli Suomen parhaita markkinoinnin ammattilaisia.

Yksi – mielestäni hyvä – piirre vaaleissa oli kellokkaiden vähäinen merkitys. Pekka Haaviston tukiryhmässä oli suuri joukko arvostettuja kulttuurivaikuttajia, hienoja tieteen, taiteen ja tutkimuksen edustajia, kokeneita poliitikkoja. Heistä huolimatta moni tavis jätti äänestämättä Haavistoa.

Vastaavasti Alexander Stubbilla oli tukenaan Teemu Selänne, jonka luolamiesmäiset möläytyksetkään eivät ihme kyllä vieroittaneet kaikkia äänestäjiä.

NÄISSÄ vaaleissa kansalaisilla oli täsmätarve. He halusivat presidentikseen avaramielisen, päivänpolitiikasta kynsilleen saaneen ja nöyrtymään opetelleen ihmisen, jonka ei tarvitse pelätä munaavan Suomea maailmalla.

Pekka Haavistolla oli paljon samoja tarvittavia ominaisuuksia, mutta lopulta joku uutuudenviehätyksen tarve, tai iän ja energisyyden erot saattoivat kallistaa vaa’an Stubbin hyväksi.

Tässä combossa Alexander Stubbin puoluekanta jäi lopulta sivuseikaksi. Hänet saatettiin valita presidentiksi kokoomuksen jäsenyydestä huolimatta, ihan omana itsenään. Presidentti-instituution kannalta tämä jos mikä on hieno asia.