Aloitetaan kehuilla: presidentinvaaleissa lopputulos oli niin SDP:n kuin muidenkin puolueiden kannalta hyvä. Keskeiset ehdokkaat kampanjoivat siististi ja reilusti, suomalainen demokratia näytti toimivuutensa.

Nyt kun vallanvaihto suurten ikäluokkien Sauli Niinistön ja peruskoulun kasvatin Alexander Stubbin välillä virallisesti tapahtuu, Suomi saa perjantaina tähän maailmantilanteeseen hyvin sopivan kansainvälisen, arvoliberaalin uuden presidentin.

ITSEKRITIIKILLE on silti nimenomaan SDP:ssa tarvetta, samoin rohkeudelle tunnistaa virheitä – jotta niistä voidaan ottaa opiksi.

Ikävä kyllä kiva ja päteväkin ihminen hautautuu helposti EU:n kulisseihin, eikä pysy kotimaansa äänestäjäkunnan mielissä.

Vaalien lopputulos osoitti, että äänestäjäkunta halusi nyt jotain ihan muuta kuin hätäisesti keksittyjä uusia imagoja. Jopa perinteiset demarien äänestäjät toimivat näin, eivätkä tukeneet “omaa” ehdokastaan.

TOIKO KAMPANJA puolueelle edes sitä kaivattua näkyvyyttä? SDP linjasi jo viime kesänä ennen puoluejohtovaihdoksiaan, että oma presidenttiehdokas on välttämätön siksi, että hän pystyy koko syksyn ajan pitämään esillä puolueen keskeisiä aatteita ja arvoja.

Tämä toive pitkästä julkisuudessa olosta kaatui jo lähdössä, koska ehdokas ei työesteidensä takia kampanjoinut kuin vasta joulukuusta alkaen.

Ymmärrän silti perusajatuksen hyvin. Mediatalojen järjestämät vaalipaneelit, maakuntakiertueet ja televisiokeskustelut ovat valtavan arvokasta mainosaikaa. Samanlaisen medianäkyvyyden ostaminen kaupallisilta markkinoilta tulisi kalliiksi, eikä olisi lainkaan näin tehokasta.

Silti kaikki markkinoiminen on valintoja.

Ollaan siis rehellisiä: SDP olisi saanut paljon pidempikestoista näkyvyyttä aatteilleen, jos se olisi sijoittanut parin kuukauden kampanjassa palaneet liki 800 000 euroa vaikka Demokraatin toimituksen vahvistamiseen.

Tämä on sitä epäreilua jälkiviisastelua, mutta näin mediamaailma toimii: hetkellisellä vaalinäkyvyydellä ja pitkäaikaisella vaikuttavuudella on suuri ero.

PUOLUEELTA puuttui viime kesänä rohkeutta ajatella boksien ulkopuolelta. Presidentti ei Suomessa ole puoluepoliittinen hahmo, eikä presidentiksi päästä ilman aitoa kansan syvistä riveistä lähtevää nostetta.

Jos omista joukoista ei luontevasti tällaista ehdokasta löydy, on paljon rohkeampaa ja viisasta niellä kuviteltu “arvovaltatappio” ja jättää vaalit väliin. Nimittäin kyllä ne toistuvat rökälehäviötkin tuovat mainehaittoja.

SIKSI pelkällä panos-tuotos -suhteella laskettuna näiden presidentinvaalien selkein voittaja oli RKP. Puolue uskalsi olla asettamatta omaa ehdokastaan toivottomaan kilpailutilanteeseen, säästi vaalikassaansa eurovaaleja varten – ja sai silti presidentiksi suomenruotsalaisen ihmisen. Grattis ja hatunnosto!

Kyllä, RKP:n puoluekannatus on presidentinvaalien jälkeen laskenut ennätysalhaalle. Mutta siihen vaikuttavat vaaleja enemmän perussuomalaisten kyljessä hallituksessa tehdyt ryhdittömät kompromissit ja monien eettisten periaatteiden myyminen.

Tämä onkin tärkeää muistaa. Jokaisen puolueen päätehtävä on kuitenkin yhteisten asioiden hoitaminen omien aatteiden mukaisesti.

Yksittäisissä henkilövaaleissa pärjääminen tulee tärkeysjärjestyksessä aika kaukana tämän takana.