Silti on jäänyt vähemmälle huomiolle, että porvarien kansanpuolue (EPP) ja demarit (S&D) ovat uudessakin parlamentissa kaikkein eurooppalaisimmat. EPP:n ryhmältä puuttuvat mepit Virosta ja Britanniasta.

Muut ryhmät jäävät tällä tavoin laskettuna kattavuudeltaan kauas. Keskustaliberaalien Alde pääsee lähimmäs, mutta sillä ei ole uudessa europarlamentissa lainkaan edustajia Italiasta, Kreikasta, Kyprokselta, Latviasta, Maltalta, Portugalista eikä Puolastakaan. Joukossa on siis aika suuria jäsenmaita.

Vihreät toki voittivat ja ansiokkaasti hehkuttivat voittoaan, mutta vihreä meppi puuttuu peräti 13:sta jäsenmaasta (Bulgaria, Italia, Kreikka, Kroatia, Kypros, Malta, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro).

Mikäli jäsenmaiden pääministeripuolueet esittävät vain omiaan tulevaan komissioon, vihreät eivät saa sinne yhtään edustajaansa. Euroopassa kun ei ole yhtään vihreää pääministeriä. Jos ja toivottavasti kun vihreiden vaalivoitto halutaan huomioida, vaihtoehdoksi jää paikkojen tarjoaminen parlamentin puhemiehistössä.

Kuluneen kauden aluksi porvarit (EPP) rohmusivat neuvoston (Donald Tusk) ja komission (Jean-Claude Juncker) puheenjohtajuudet. Lisäksi he saivat komissioon kaksi varapuheenjohtajaa (mm. Jyrki Katainen). Parlamentin puhemiehen tehtävät jaettiin EPP:n ja S&D:n kesken.

Sosialidemokraateille tässä edellisessä jaossa jäivät komission ykkösvarapuheenjohtajuus (Frans Timmermans) ja korkean edustajan (EU:n ulkoministeri) paikat (Federica Mogherini). Lisäksi demareilla on yksi muista komission varapuheenjohtajista, joita on yhteensä neljä.

Edellisessä jaossa vain yksi komission varapuheenjohtaja tuli muista kuin EPP:n ja S&D:n ryhmistä. Hän on Viron Andrus Ansip, jonka reformipuolue kuuluu liberaalien Alde-ryhmään.

Nyt alkava vääntö EU:n johtopaikoista merkitsee sitä, että suuret puolueet EPP ja S&D joutuvat tinkimään asemistaan Alden ja vähän vihreidenkin hyväksi. EPP ja Saksa pitänevät kiinni spitzenkandidaatistaan. Komission puheenjohtajaksi tulee Manfred Weber.

Suurin Alde-maa on kuitenkin Emmanuel Macronin Ranska, eikä se tyydy vähään. Riittäneekö sekään, että Macron saisi valita edustajansa vaikkapa Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi, vai pitääkö tanskalaiselle kärkiehdokkaalle Margarethe Vestagerille myös löytyä jotain. Ranskalaisille lienee kohtuullistakin varata asemia EU:ssa. Kun britit jättävät unionin, Ranska on EU:n ainoa ydinasevalta.

Sosialidemokraateille luopuminen tekee kipeää, sillä vähään oli tyytyminen edelliselläkin kerralla. Jos oletetaan, että vain pääministeripuolueet esittävät komissaariehdokkaita, demarikomissaareja tulee Suomesta, Maltalta, Portugalista, Slovakiasta, Espanjasta ja Ruotsista.

Suomen tulevalla naispuolisella komissaarilla voisi olla tässä joukossa parhaimmillaan pieni mahdollisuus päätyä yhdeksi komission varapuheenjohtajista.

Jos sosialisteille ja demokraateille tulee yhä EU:n ulkoministerin salkku, Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström olisi lähes ylittämätön ehdokas, jos hän olisi käytettävissä. Tosin suurin sosialistien johtama EU-maa on Espanja. PSOE:n Pedro Sanchez haluaa varmastikin painavan EU-salkun ja ehkä mieluummin komission ykkösvarapuheenjohtajuuden, jos sellainen ryhmälle tulee.

Jos ja kun valinnat menevät solmuun, pataan voidaan heittää myös Euroopan keskuspankin pääjohtajan pesti. Pahimmillaan sillä voisi lievittää europorvarien menetyksiä muissa valinnoissa. Suomalaiset punamultapuolueet voivat tietysti nähdä toiveunta siitä, että joko Erkki Liikanen (S&D) tai Olli Rehn (Alde) sattuisivat olemaan sopivia nappuloita isossa pelissä. Kokemuksella ja pätevyyksillä mitattuna molemmat ovat eturivissä, mutta se ei auta, jos valtapoliittiset kriteerit nousevat framille.