Aallon ihastuksen tulkittiin tarkoittavan valmistautumista hallitusyhteistyöhön kokoomuksen kanssa, olihan kokoomus gallup-ykkönen ja vihreät hyvässä nousukiidossa.

Marraskuulle tultaessa sekä vihreiden kannatus että Aallon näkemykset ovat kauniisti sanottuna jalostuneet. Puolueen suosio on kääntynyt laskuun, ja Aalto on lehtensä menettäneitä puita katsellessaan antanut kokoomusihastuksensa siinä määrin jäähtyä, että hänestä on tullut avoimen kokoomusvastainen.

Miksi kukaan haluaisi tehdä hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa, Aalto kysyi blogikirjoituksessaan marraskuun alussa ja perusteli näkemyksiään arvostelemalla kokoomuslaista, asiantuntijalausuntoja halveksuvaa sote-mallia. Kysymys on erinomainen, mutta sen esittäjä on kantaansa kahdessa kuukaudessa 180 astetta kääntänyt Touko Aalto.

Aallon ulostuloja on vaikea pitää harkitsemattomina, koska ne ovat hänen edeltäjäänsä Ville Niinistöön verrattuna kuin harvinaisia perhosia. Niinistön rinnalla Aalto on etupäässä hiljaa. Strategia voi olla viisas, koska Aallon puhuessa horsmat heiluvat melko suurella todennäköisyydellä.

Diarran lausunto oli Aallon mukaan mustaa huumoria, vaikka enemmän mustaa huumoria oli puoluejohtaja Aallon puolustuspuheessa.

Vihreiden puheenjohtajuudesta kesällä kilvoitellut tutkija Mika Flöjt totesi Diarran kirjoituksen pilaavan vihreiden pitkäaikaista työtä Pohjois-Suomessa ja pikkupaikkakunnilla. Aallon apologia ei tilannetta Flöjtin mukaan ymmärrettävästi helpottanut.

Vihreiden haave nousta kaupunkien ja opiskelijoiden liikkeestä suomalaiseksi yleispuolueeksi ei kuntavaaleja seuranneen myönteisen kehityksen jälkeen näytä kantavan. Ei ainakaan Aallon johdolla, joka ajaa parhaillaan puoluettaan piiloon Punavuoren baareihin.