Viime vuonna Mörttinen ja Lahti avasivat kirjassaan Populismin anatomia (Into), mistä on kyse poliittisessa populismissa. Uudessa kirjassaan Politiikan pinnan vangit (Into, 2024) parivaljakko kyselee, mitä pinnallisuus ja tunteiden valtakausi ovat tehneet politiikalle.

Mörttinen ja Lahti tiivistävät vihapuheen, valeuutisten ja uhriutumisen olevan aikakautemme avainsanoja, mutta muistuttavat, että yhtä lailla kuvaan kuuluu myös ihastuminen ja muut positiiviset tunteet ilosta hyväntahtoisuuteen.

Tunteilla on toki aina ollut motivoiva rooli politiikassa. Tästä muistuttaa uutuuskirjaa varten haastattelun antanut filosofian tohtori Lasse Lehtinen. Karrikoiden Lehtinen antaa ymmärtää, että politiikassa on kyse kannattajajoukkojen motivoimisesta, mikä on melkein samaa kuin sotajoukkojen motivoiminen taisteluun.

ISOSSA roolissa kirjassa on sosiaalinen media, jonka kirjoittajat muistuttavat viimeistään nostaneen tunteiden merkityksen kärkeen ihmisten kanssakäymisessä.

Suositut poliitikot herättävät usein niin negatiivisia kuin positiivisia emootioita, sekä että.

“Jopa historiallista suosiota nauttinut Sauli Niinistö on inspiroinut sanomisillaan ja tekemisillään sen verran arvostelua, että fanijoukoilla on ollut riittävästi innoitetta pitää ihailua yllä erilaisilla foorumeilla”, Lahti ja Mörttinen tulkitsevat.

Heidän mielestään Niinistöäkin tehokkaammin ja taitavammin kahdensuuntaisten tunteiden herättämisen taidon on omaksunut entinen pääministeri Sanna Marin (sd.).

“Marinia ei pysty rinnastamaan oikeastaan kehenkään toiseen poliitikkoon sen enempää meillä kuin muualla. Hänen modernia julkisuutta hyödyntävästä brändinrakennuksestaan tulevat mieleen enemmänkin pop- ja bisnes-julkkikset tai aikamme kansanparantajat, joiden ei tarvitse ostaa mediasta mainostilaa.”

Yksi kirjan piirtämä kuva politiikan pinnallistumisesta on se, miksi kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo halusi presidenttiehdokkaaksi nimenomaan Alexander Stubbin. Kirjoittajat toteavat, että tärkeimmäksi kriteeriksi päätökselle hän kertoi sen, että tällä olisi parhaat mahdollisuudet tulla valituksi. Luonnollisesti poliitiikassa on kautta aikain kalkyloitu myös sitä, kellä on parhaat mahdollisuudet päästä valtaan.

“Puoluetoimistossa oli selvästikin analysoitu, että tärkeintä on nimetä ehdokas, joka pystyy kukistamaan vihreiden Pekka Haaviston. Oleellisinta ei siis ollut sisältö tai henkilön kokemus ja osaaminen, vaikka sellainenkin termi kuin ansioluettelo oli listalla. Ratkaiseva oli ominaisuus, josta englannin kielessä käytetään sanaa electability, huonosti suomennettuna valittavuus. Juuri electability on aiheuttanut esimerkiksi Yhdysvalloissa sen, että kansalaiset joutuvat vaaleissa valitsemaan kahden vastenmielisen vaihtoehdon välillä: vastakkain ovat Joe Biden ja Donald Trump“, Lahti ja Mörttinen kirjoittavat väittämättä kirjassa sinänsä, että Stubb olisi ollut vaihtoehtona vastenmielinen.

MÖRTTISEN ja Lahden kirjan rakenne tekee siitä vaivattoman, viihdyttävänkin lukea. Johdanto on napakka mutta vie nopeasti syvälle teemaan.

Tämän jälkeen vaihtelevat teemakokonaisuudet ja niihin liittyvät tiettyjen suomalaisten kärkipoliitikkojen somen käytön arviot. Jälkimmäisessä tosin on kyse enemmän kirjan tekijöiden omasta kevyestä yleisvaikutelmasta kuin someananalytiikkaan perustuvasta syvällisestä analyysista.

Arvion somen käytöstään saavat kunnian saada Mikko Kärnä, Joonas Könttä, Sanna Marin, Matti Vanhanen, Mika Aaltola, Hjallis Harkimo, Sauli Niinistö, Alexander Stubb, Elina Valtonen, Sebastian Tynkkynen, Sofia Virta, Minja Koskela, Li Andersson, Riikka Purra, Päivi Räsänen sekä Anna-Maja Henriksson.

Esimerkiksi Tynkkystä kirjoittajat kuvaavat “tunnetäyteisen pinnallisen sisällön luomisen mestariksi”.

Vasemmistoliiton varteenotettavan seuraavan puheenjohtajanimen Minja Koskelan suuri salaisuus on Lahden ja Mörttisen mukaan vielä tähän mennessä jäänyt paljastumatta kansallisella tasolla.

“Nimittäin se, että hän on hillityn provokatiivisella ja älykkäällä tyylillään vasemmistoliiton vastaus perussuomalaisten Jussi Halla-aholle.”

Erillisissä kokonaisuuksissa tietokirjailijat pyrkivät hahmottelemaan politiikan pinnallistumisen historiaa aina urheilutähtien pääsystä kansanedustajiksi unohtamatta erilaisten tv:n viihdeohjelmien merkitystä.

Yhdessä kirjan kiinnostavimmista luvuista pohditaan myös vaalijärjestelmää pinnallisuuden edistäjänä. Tähän liittyy myös selkeä ratkaisuehdotus. Yksinkertaisin ratkaisu henkilöitymisen hillitsemiseksi olisi siirtyminen listavaalijärjestelmään. Se myös tiivistäisi puoluekuria, kun sooloilevalla kansanedustajalla ei ehkä olisi asiaa seuraavien vaalien listalle.

Läpi käydään myös presidentin valta monarkiavertailuineen, nykypäivän propagandaa, politiikan kielenkäyttöä, sanavalintoja ja onelinereita sekä median ja somen yhteenkietoutunutta roolia ja asemaa politiikan pinnallistumisessa.

Kirjaa voi kuvata oppaaksi, joka antaa lukijalleen politiikan ja siihen liittyvää media- ja somelukutaitoa. Tässä tehtävässä se onnistuu mainiosti.

OMAN kappaleen kirjassa on vähemmän yllättäen ansainnut Sanna Marin mutta myös presidenttiehdokkaana pistäytynyt ja nyttemmin europarlamenttiin pyrkivä Mika Aaltola.

Marinin ei kerrota olevan kirjoittajien kiinnostuksen kohde puhtaasti poliittisen roolinsa vuoksi vaan myös “sen ohella tapahtuneiden ja määrätietoisesti toteutettujen imagonrakennuselementtien” takia.

Kirjoittajat juurivat, mikä teki Marinista poliittisen supertähden.

Pääministerikaudella kansainvälinen media nosti Marinia esille erityisesti hänen suorasukaisten ja lakonisten toteamustensa vuoksi.

”Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee ulos Ukrainasta. Se on tie ulos konfliktista. Kiitos.” Näin Marin sanoi toimittajalle Prahassa 2022. Kirjoittajat avaavat lausahduksen taustat ja herättelevät samalla spekulaatiota, miten tilanteen julkinen tulkinta olisi voinut kehittyä myös negatiiviseen suuntaan sisältäen diplomaattisen riskin. Ehkä sattumallakin voi olla osuutensa, miten kukin viesti lähtee elämään median ja somen syövereissä.

Mörttinen ja Lahti näkevät, että Marinin suosio on rakentunut hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan ja roolistaan poliitikkona, mutta suosion kasvua ovat auttaneet myös hänen kykynsä lukea median logiikkaa, sosiaalista mediaa ja niiden kytkeytymistä viihteeseen.

(Arvostelu jatkuu kuvan jälkeen.)

VAIKKA kirjoittajat nostavat tiettyjä poliitikkoja esiin, he summaavat jo kirjansa alkupuolella, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta suomalaiset poliitikot ovat tylsiä. Poliitikot somessa näyttävät toinen toistaan mielikuvituksettomammilta kopioilta toisistaan.

“Valtaa havitteleva ja pinnalla pyrkimään pysyvä poliitikko tekee kaikkensa vaikuttaakseen ennen kaikkea hyvältä tyypiltä sen sijaan, että vaikuttaisi hyvältä poliitikolta.”

“Tylsyyttä voisi toki puolustaa toteamalla, että ‘politiikka nyt on välillä tylsää, tärkeiden yhteisten asioiden hoitamista’. Sellainen perustelu olisi kuitenkin pätevä vain, jos poliitikot viestittäisivät päätöksenteon asiasisällöistä. Mutta valtaosin poliitikot eivät keskity somessa lainsäädäntötyöhön, valiokuntiinsa tai muihin edustamiensa kansalaisten asioihin. He eivät yleensä avaa jonkin tietyn poliittisen debatin peruslähtökohtia tai eri osapuolten tulokulmia. Nämä luovat heille vain tietyt raamit ja oikeutuksen aktiiviseen esillä oloon omissa sosiaalisen median kanavissa – eräänlaiseen politiikan popularisoimiseen. Näin he onnistuvat olemaan tylsiä ja samalla pinnallisia.”

Mörttinen ja Lahti tiivistävät, että julkisuuskuvan seurannasta on tullut poliittinen pakkomielle.

“Hybridi mediajärjestelmä viestintätoimistoineen kiihdyttää ajautumistamme pinnan vangeiksi. Aplodien, haukkujen ja tuhansien digitaalisten tykkäysten ja uudelleenjakojen keinoin seuraamme politiikan pinnallistumista aina perinteisestä mediasta takaisin älypuhelintemme luokse ja sieltä taas somen kautta kiertoon ja poliitikkojenkin nähtäväksi”, kunnes kierros alkaa alusta.

Käsitellessään Päivi Räsäsen ja Anna-Maja Henrikssonin someilua kirjailijat toteavat, että heidän olevan malliesimerkkejä siitä, että poliitikot, joita todennäköisesti äänestetään harvoin heidän somepresenssinsä perusteella, joutuvat kuitenkin olemaan osana leikkiä ja päivittämään tekemisistään, politiikasta ja aivan muusta melko aktiivisesti.

“Kaksikko on eräänlainen malliesimerkki politiikan pinnan vankeudesta.”

KIRJAN päätösluvuissa Lahti ja Mörttinen syventävät viestiään muun muassa ranskalaisen poliittisen teoreetikon Pierre Rosanvallonin ajatuksilla.

“Rosanvallon toteaa, että nykyajan päättäjät pyrkivät pikemmin välttämään kyseenalaisten toimiensa aiheuttamaa mahdollista arvostelua kuin saamaan lisää suosiota mittavilla yhteiskunnallisilla uudistuksilla, jotka olisivat tarpeen. Olemme tilanteessa, jossa sekä poliitikot että yleisö eli kansalaiset ovat virittäytyneet äärimmäisen reaktioherkiksi.”

Tässä yhteydessä nostetaan osuvasti esiin Juha Sipilänkin sitatoima EU:n komission entisen puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin lausahdus “Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleenvalituiksi, jos teemme sen”.

“Politiikan todellisuuden realiteetit ahdistavat johtajiamme niin paljon, että he hakeutuvat teknologisten härpäkkeiden avulla ironisesti piiloon, jotta he erottautuisivat kansalaisille ja potentiaalisille äänestäjille. Tämä muuttuu vastuun pakoiluksi, joka ei kuitenkaan näyttäydy pakoiluna, sillä koko ajan poliitikon digitaalinen minä on esillä ja suorastaan tyrkyllä kansalaisille, mediataloille ja sosiaalisen median käyttäjille”, Lahti ja Mörttinen kirjoittavat.

LOPULTA kirjoittajat puhuvat kasvavasta poliittisesta eliitistä, joka on kovaa vauhtia muuttumassa täysin pakkomielteiseksi omasta julkisuuskuvastaan.

“Hybridissä mediasysteemissä – konsultti- ja viestintätoimistojen avustuksella – poliitikot muuttuvat yksityisen ja julkisen vallan välissä yhä enemmän politiikan pinnan vangeiksi, samalla kun kansalaiset seuraavat vierestä ja myös laittavat omalta osaltaan lisää pökköä pesään. Tämä monen muun tekijän ohella aiheuttaa ilmiön, jossa itse poliittisen sanoman ytimestä tulee kaiken epäoleellisen sisällön ohella muutakin kuin pelkkää pinnallista viestimistä. Siitä tulee täysin merkityksetöntä. Elämme tätä todellisuutta jo nyt.”

Kuten huomataan, kovin valoisaa kuvaa nykypolitiikasta kirjoittajat eivät luo. Mieleen tulevat monen eduskunnan jättäneen konkaripoliitikon vuodatukset siitä, miten poliittinen keskustelukulttuuri on mennyt pilalle – omien parhaiden vuosien vierittyä jo ohi. Tässä on varmasti vinha perä, mutta harvemmin muistetaan kertoa, mitä tilalle, kun paluuta vanhaan ei kuitenkaan ole. Ehkä kyllästymisen toistamisessa voi olla muutoksen siemen.

Mörttinen ja Lahtikin katsovat hekin ikään kuin menneisyyden kautta tulevaan. Tulevaisuutta on vaikea hahmottaa, sillä esimerkiksi tekoälyn kehitys saattaa jälleen muuttaa politiikkaa.

“Jos jokainen poliittinen trendi on aalto, joka aina laskee huippunsa koettuaan, voiko olla, että palaamme vielä politiikan pinnan vankeuden jälkeiseen aikaan, jossa poliitikko, joka ei päivitä hysteerisesti someen, voi nousta pinnalle ja arvostettuun asemaan? Senhän ei tarvitse tarkoittaa, ettei poliitikon digitaalista identiteettiä olisi olemassa. Se olisi vain monta astetta vähemmän aktiivinen ja näkyvä, päivittäisi enemmän sisällöstä ja vähemmän pinnasta”, he haaveilevat.