Suomessakin monet entiset niin sanotut kivijalkapuolueet tai hallitusten vakiojäsenet ovat SDP:n tavoin vuoroin hajonneet, eheytyneet ja lähteneet eri teilleen suhdanteiden vieminä. Jotkut, kuten vanhan liiton kommunistit tai klassiset liberaalit, ovat moneen kertaan ajautuneet marginaaliin ja pelänneet vaalien jälkeen puoluerekisteristä poistamista.

Monessa asiassa SDP on yhä varsin lähellä alkuperäistä versiotaan, eikä sillä gallupkehityksen perusteella mitenkään huonosti mene. Puolue voi siis perustellusti katsoa olevansa yhä tarpeellinen toimija suomalaisessa yhteiskunnassa.

MINKÄÄN PUOLUEEN pysyminen edes nimensä mukaisena ei ole itsestäänselvyys. Moni aatteellinen yhden asian liike etääntyy helposti lähtökohdistaan, kun maailma muuttuu ja ensimmäiset tavoitteet täyttyvät.

Samoin käy, jos itsekeskeiset johtajat pääsevät muokkaamaan puoluetta liikaa omaksi kuvakseen, henkilökohtaiseksi sirkuksekseen. Euroopassakin on itseään demareiksi kutsuvia puolueita, jotka ovat lähinnä karikatyyreja nimellisestä ideastaan.

Siksi onkin erityisen arvokasta, miten edistyshalu, demokratian kunnioittaminen, heikompiosaisten puolella oleminen ja reilumpien työelämän ehtojen vaatiminen ovat SDP:n ohjelmissa edelleen yhtä olennaisia ja tavoitteiksi kirjattuja kuin 125 vuotta sitten.

ALKUPERÄISYYS ei tietenkään ole itseisarvo. Jokaisen poliittisen tai yhteiskunnallisen toimijan täytyy säännöllisesti tarkistaa, vieläkö oma toiminta vastaa jäsenistön tai äänestäjien tarpeisiin.

Olipa kyse seurakunnasta, puolueesta tai yhdistyksestä, kenenkään ei ole hyvä jämähtää perinneseuraksi tai ulkomuseoksi tiukasti säädeltyine hassuine hattuineen ja lauluineen.

Uudistuminen ja ulkoisten tapojen päivittäminen ei tarkoita menneisyyden häpeämistä, mutta se voi olla hyvinkin ratkaiseva keino uusien tulijoiden puhuttelemiseksi.

Jos toimintaan haluava joutuisi ensiksi opettelemaan liturgisen puhdasoppisen kielenkäytön ja historialliset rituaalit, voi olla että kynnys liittyä mukaan karkeloihin nousisi meille taviksille liian kovaksi. Kirkko on paininut tämän vanhurskauspulman kanssa hyvinkin paljon.

Ei ehkä ole sattumaa, että kirkko ei enää vanhatestamentillisesti neuvo tuomaan Herralle eläinuhreja eikä demarien periaateohjelmassa haikailla sosialistisen vallankumouksen perään.

Uudistusrohkeudessa kannattaakin ottaa mallia liikkeen esiäideistä ja -isistä. SDP uskalsi heivata alkuperäisen Työväenpuolue-nimensäkin romukoppaan jo vuonna 1903, koska sen katsottiin rajaavan jäsenkuntaa turhaan ”pelkkiin” ruumiillisen työn tekijöihin.

JATKUVAN uudistushalun lisäksi kaikille puolueille on tärkeää ottaa opiksi omista virheistään. Vähintään yhtä paljon pitää varoa voitonhuuman kirousta menestyksen hetkellä.

Tästä varoittava esimerkki on nykyinen hallitus, joka kylvi heti ensimmäisenä toimintavuonnaan tulevien tappioidensa siemenet. Jos valtaannousu innostaa kyykyttämään ja alistamaan vastapuolta saneluhengessä mahdollisimman paljon, ylpeyden synnistä maksetaan väistämättä jossain seuraavissa vaaleissa.

Tämän riskin välttäminen vaatii vähintään 125 vuoden kokemusta politiikan nousuista ja laskuista – ja sopivaa edistysmielisyyttä hyvien neuvojen kuuntelemiseen.