Toveri, tavarits. Sanasta tulee äkkiä mieleen toveri Stalin, toveri Lenin – kaikki nuo hahmot joita myös Suomen sosialidemokraattinen puolue viime vuosisadan alussa piti… no, ehkä tovereinaan. Kunnes oppi tuntemaan nämä suomensyöjät paremmin.

Toveri olisi mainio, Suomessakin jo vuosisatoja tunnettu puhuttelumuoto, ellei sitä poliittisessa kielessä olisi pilannut Neuvosto-Venäjän hyytävä silmänkääntötemppu: kaikkien ihmisten luokitteleminen muka tasa-arvoisiksi tovereiksi, entisten herrojen ja rouvien sijaan.

Todellisuudessa tasa-arvo oli neuvostojärjestelmästä kaukana, eikä toveriutta ollut edes kutsumanimissä. Gulagissakin toiset tavaritsit olivat aina tasa-arvoisempia kuin toiset.

(Hakaristimme tunne- ja kulttuuriarvoa on eritellyt muun muassa professori Teivo Teivainen tästä linkistä löytyvässä jutussa.)

On totta, että ilmailuvoimien hakaristin, onnensymbolinsa Suomelle 1918 lahjoittanut ruotsalainen kreivi von Rosen ryhtyi vanhoilla päivillään täydeksi natsiksi.

Yhtä lailla monet itäisistä apostoleista, jotka 1905-1917 opettivat suomalaisdemarit puhuttelemaan toisiaan venäläisittäin tovereiksi, alkoivat myöhemmin ajaa totalitaarista yhteiskuntaa ja surmasivat vallankumouksensa kautta miljoonia ihmisiä.

Joten aika tasoissa ollaan symbolien antajienkin maineen tahriutumisen kanssa.

EIKÖ puoluetoveri sitten ole samanlainen neutraalin positiivinen ilmaisu kuin Wanhat toverit, Pekka Toveri, aatetoveri, koulutoveri, luokkatoveri, kohtalotoveri – ja varsinkin oppositioaikana vaikka taistelutoverit?

Tietysti on.

Esimerkiksi taistelutoveri-sanaa perustellaan usein juontuvaksi englanninkielisestä Crispianuksen päivän runosta, joka on William Shakespearen näytelmästä Kuningas Henrik Viides (1599).

Siinä kuningas pitää taistelun alla innostavan puheen, jossa kuvailee miten tulevan päivän jälkeen heidät kaikki muistetaan ikuisesti taistelutoveruudestaan.

We few, we happy few, we band of brothers.

Tämä runo näkyi viimeksi HBO:n sota-aiheisen televisiosarjan Band of Brothersin jaksojen alussa. Sarjaa esitettiin meillä nimellä Taistelutoverit.

Suomentaja Paavo Cajander on kuitenkin toista mieltä. Hänen vuoden 1905 Shakespeare-käännöksessään Henrik ei puhu tovereista, vaan alkuperäistekstille uskollisesti siitä miten sodassa kaikki ovat veljiä kuninkaankin kanssa.

Ett’emme tulis puheeks me, me harvat,
Me onnellisen harvat, veljet kaikki.
Ken tänään kanssain verta vuodattaa,
On veljeni; jos kuinka halpa olkoon,
Niin tämä päivä hänet aateloi.

VELJEYS sopisi paljon paremmin myös puoluekäyttöön, yhdessä vapauden ja tasa-arvon kanssa. Mutta veljeksi ja sisareksi puhutteleminen kuulostaa nykyaikana epäsensitiiviseltä, koska paikalla on usein ihmisiä jotka eivät miellä itseään kummaksikaan. Toisaalta toveri-sanakaan ei ole täysin sukupuolineutraali, ja toveritarkin tunnetaan.

Paras ja lämpimin puhuttelumuoto poliittisissa tilaisuuksissa olisi toki ystävä. Puoluetoverien keskellä ihmisen luulisi olevan ystävien seurassa, vaikka sana saattaakin maistua suomalaisista liian lempeältä ja imelältä. Tai onko sana varattu vain aidoille ystäville?

Toveri-sanaa saa tietysti vastedeskin viljellä, ei kukaan sitä kieltämässä ole. Silti jokaisen käyttäjän täytyy ymmärtää, miten epäinklusiiviselta se asiaan vihkiytymättömästä, puolueliturgiaa tuntemattomasta ihmisestä voi kuulostaa.

Kirkonkin messukielessä puhutaan yhä vanhurskaista, autuaista, fariseuksista ja Jumalan Karitsasta, eikä ahkerakaan kirkossakävijä välttämättä tiedä kuinka monen natsan arvoista uskonhenkilöä näillä tarkoitetaan.

Karkottaako tavaritsin hokeminen ulkopuolisia ihmisiä demareista, vai lähentääkö se omia puoluetovereita kuin sisäpiirin salasana? Varmasti se tekee kumpaakin. Sen takia toveria ei pidä toistella vain muodon vuoksi, vaan aina mielleyhtymät tietäen.

Sanan voi myös tarvittaessa jättää pois käytöstä, äärivasemmiston tai vaikka Vasemmistoliiton pyhäinjäännökseksi – heilläkin on siihen demareita enemmän historiallisia kytkyjä suoran bolsevikkiperintönsä kautta.

Juttu on julkaistu Demokraatin printtilehdessä numero 11/23. Kesäkuun 8. päivänä ilmestynyt teemanumero käsittelee sosialidemokratian tapakirkollisia – tai ajastaan jääneitä – perinteitä.