EU-vaalien tuloksesta tehdään lähiaikoina puolueissa paljon analyyseja, joista todennäköisesti suuri osa menee yhtä metsään kuin vaaleja edeltäneet mielipidekyselytkin.

Varsinkin politiikan tulevaisuuden ennustaminen viime sunnuntain pohjalta on yhtä tarkkaa kuin ensi kesän sään merkkien lukeminen sammakonkudusta.

Varminta lieneekin siteerata muinaista keskustavaikuttajaa, Johannes Virolaista (1914-2000).

Suurin piirtein näin Virolainen vinoili yli 50 vuotta sitten perussuomalaisten edeltäjälle SMP:lle, kun puolue oli taas pärjännyt vaaleissa ennusteita paremmin. Kepulaiset toistelivat samaa herjaa myöhemmin kokoomuksellekin.

Samaa olisi voinut sanoa tämän vuoden aikana vihreille presidentinvaalien ja vasemmistoliitolle EU-vaalien jälkeen, mutta eri syistä.

ERÄVOITTO muista saman viiteryhmän puolueista tuntuu aina ansaitulta ja hienolta, jopa revanssilta – mutta sanotaan se nyt suoraan:

Suomen valtakunnanpolitiikkaan vaikutetaan eniten eduskuntavaaleilla, ja niihin on yhä kolmisen vuotta aikaa.

On hyvin epätodennäköistä, että kaikki 247 604 Li Anderssonin äänestäjää liittyisivät vuoteen 2027 mennessä vasemmistoliittoon, saati että jokainen äänestäisi puoluetta alue- ja kuntavaaleissa. Eivät kaikki Pekka Haavistoakaan presidentiksi halunneet menneet nyt vihreiden euroehdokkaiden taakse.

Vastaavasti valtiovarainministeri Purrankaan leikkurisakset tuskin tylsyvät perussuomalaisten EU-jättitappion takia.

Harmitusta tulos kyllä aiheuttaa kaikissa häviäjissä, se on varma. Parhaassa tapauksessa tällaiset kolhut opettavat kaikille omahyväisyyteen taipuvaisille politiikan tekijöille nöyryyttä.

Kansa valitsee sittenkin itse oman makunsa mukaan, vaikka mielipiteitä yrittäisi muokata muovikorkkivideoilla, trollitehtailulla tai kalliilla brändäyksellä.

Jos ehdokaslista tuntuu äänestäjien mielestä valjulta tai vanhanaikaiselta, on ihan sama vaikka puoluejohdon mielestä tämänkertainen tarjonta olisi parasta ikinä.

PITÄISIKÖ häviäjien sitten muuttaa nyt äkkiä linjaansa ja alkaa politiikassaan kopioida oman blokkinsa voittajia? Ei tietenkään.

Näissäkin vaaleissa voitti aitous, Li Anderssonin (ja myös kokoomuksen kypäräpääväen) edustama aitous.

Hölmöintä esimerkiksi demareilta olisi nyt yrittää hätäpäissään matkia vasemmistoliittoa ja vääntää politiikkaansa kansandemokraattiseen suuntaan. (Luultavasti Anderssonin äänestäjistä aika harvaa kiinnosti, minkä sortin sosialismia hänen puolueensa ajaa.)

Tällainen linjanmuutos olisi paitsi ristiriidassa SDP:n monien periaatteiden kanssa, myös lyhytnäköistä “omasta kuormasta” syömistä.

Mikäli SDP yrittää aina kalastaa lisäkannattajia yhdestä ja samasta lammesta vasemmistoliiton ja vihreiden kanssa, lampi tyhjenee vuorotellen kaikilta.

Jos linjaa terävöitetään, se pitää tehdä omalla politiikalla eikä muita kopioimalla.

VOITTOKAAN ei ole ikinä ilmainen. Vasemmistoliitolla tulee syksyllä olemaan kotimaan politiikassa vielä vaikeampaa kuin aiemmin.

Kun Li Andersson siirtyy Brysseliin, puolueen eduskuntaryhmä saa opetella pärjäämään ilman hänen supervoimiaan ja väittelykykyjään.

Seuraava puheenjohtajakin joutuu epäreiluun rooliin: häntä verrataan aina Anderssoniin, menipä vasemmistoliitolla miten tahansa.

Muille, jo valmiiksi johtajistoltaan tylsemmiksi mielletyille puolueille politiikan arkinen työ voi olla silloin helpompaa.