Kirjassa neljätoista tunnettua kirjoittajaa tarkastelee presidentti Mauno Koiviston elämän eri vaiheita, ajattelua, toimintaa ja henkistä perintöä.

Kirjan muita kirjoittajia ovat muun muassa presidentti Tarja Halonen ja entinen pääministeri Paavo Lipponen.

Lue lisää: Tarja Halonen kirjoittaa uutuusteoksessa Mauno Koivistosta ja aseistakieltäytyjistä: ”Seurasi hiljaisuus – luultavasti vain muutaman sekunnin mittainen – jonka jälkeen presidentti ilmoitti suostuvansa”

“Tuona päivänä hän kuitenkin nousi Paasikiven ja Kekkosen rinnalle Suomen historian suurena presidenttinä. Koivisto oli näkemyksellä ja taidolla johdattanut Suomen uuteen, kylmän sodan jälkeiseen maailmaan. Suomen paikka läntisen yhteisön tasavertaisena jäsenenä varmistettiin. Samalla huolehdittiin Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta järjestettäessä uudelleen suhteet Venäjään.”

“Rinnan EU-jäsenyyspäätöksen kanssa Koivisto päätti myös ehdottaa neuvotteluja Neuvostoliitolle YYA-sopimuksen korvaamisesta uudella sopimuksella. Uusi, kahdenvälinen sopimus neuvoteltiin Gorbatšovin Neuvostoliiton kanssa ja allekirjoitettiin Venäjän kanssa jo 20.1.1992, ennen EU-hakemuksen lähettämistä.

Lipposen mukaan näillä historiallisilla päätöksillä Koivisto osoitti vahvaa toimintakykyä.

“Hänen ajoituksensa oli mestarillinen: liikkeelle oli lähdettävä, kun oli mahdollista vaikuttaa Suomen aseman muotoutumiseen kylmän sodan rakenteiden murtuessa ja uusien syntyessä.”

Juuri ennen vuoden 1992 valtiopäivien avajaisia Koivisto pani Esko Ahon hallituksen seinää vasten. Lipponen kirjoittaa, kuinka Koiviston oli ilmoitettava puheessaan eduskunnalle, hakeeko Suomi EU:n jäsenyyttä.

“Koivisto perusteli kantaansa omalla, rautaisella logiikallaan: ‘Me käytämme parhaiten valinnanvaramme hakemalla jäsenyyttä ilman pitkälle meneviä ehtoja ja varaumia. Me emme tiedä kaikkia päätöksen vaikutuksia, mutta ratkaisuja on tehtävä, koska niiden tekemättä jättäminen on ratkaisu’.”

Kirjoituksensa lopussa Lipponen kuvailee myös Koiviston “vieraantumista hallituksen ulko- ja EU-politiikasta”. Koivisto julkaisi huhtikuussa 2001 kirjansa Venäjän idea.

“Hän arvosteli hallitusta sekä idänsuhteiden että pohjoismaisen yhteistyön laiminlyönnistä. Samaan hengenvetoon Koivisto suorastaan vinoili hallitukselle liiasta innokkuudesta EU:n integraation syventämisessä: ‘Nyt ollaan ryntäämässä kärkeen, ollaan kaikkein federalistisimpia’.”

Lipponen sanoo, ettei silloin halunnut lähteä julkiseen polemiikkiin Koiviston kanssa.

“Esimerkkejä olisi löytynyt yllin kyllin osoittamaan Koiviston tietojen puutteellisuus. Olin jo 1980-luvulla linjannut jatkuvuuden johtavaksi periaatteeksi muotoiltaessa Suomen idänsuhteita Euroopan muutoksessa, mikä oli Koiviston lähtökohta hänen linjatessaan Suomen ulkopolitiikkaa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Tätä linjaa toteutettiin mitä moninaisimmin tavoin käytännössä.”

Koivisto oli huolissaan siitä, että idänsuhteita oltiin siirtämässä Brysseliin, mikä tarkoittaisi Suomen ja Venäjän erityissuhteen loppua. Lipponen puolestaan näkee, että Suomi pyrki  muun muassa pohjoisen ulottuvuuden aloitteellaan edistämään EU:n ja Venäjän yhteistyötä ja siinä myös onnistuttiin.

“Se ei ollut nollasummapeliä kahdenvälisten suhteiden kustannuksella.”

Lipponen siteeraa Koiviston silloista ajattelua, jonka mukaan EU:n laajentuminen alkoi olla ”ameebamaista” ja arvosteli ”innokkaita tomppeleita”, jotka ovat valmiita liian pitkälle menevään puolustusyhteistyöhön.

Todellisuudessa Suomen Eurooppa-politiikassa on Lipposen mukaan kaikessa oleellisessa noudatettu Koiviston linjaa.

“Hänen asettamansa kysymykset ja analyyttiset välineet niiden vastaamiseen ovat hyviä välineitä EU-keskusteluun.”

Lipponen ottaa kantaa Koivisto-kirjoituksensa viimeisellä sivulla kantaa joihinkin ajankohtaisempiinkin EU-asioihin, jotka osin kytkeytyvät Koiviston ajatteluun EU:n rajoista.

“Turkin sisäinen kehitys ei lupaa sille jäsenyyttä nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Ukrainan jäsenyyden haaste on EU:lle ylivoimainen. Seuraavaksi eteen tulevat Välimeren eteläpuolen maiden lähentymispyrkimykset”, Lipponen kirjoittaa.

SDP:n entinen puheenjohtaja sanoo, että yhteistyötä koko Välimeren alueella on tehostettava muuttoliikkeen hallitsemiseksi.

“Balkanin laajentumisen jälkeen EU:lla ei ole voimia ottaa uusia jäseniä Norjaa ja Islantia lukuun ottamatta. Se kuitenkin voi luoda ympärilleen integraation kolmannen kehän tukeakseen demokratian vahvistumista lähialueella ja vahvistaakseen mahdollisuuksiaan selviytyä muuttoliikkeen ja geopoliittisen voimainmittelyn puristuksessa.”

Palataan siis takaisin Koivistoon.

“Euroopan unioni edellyttää uudessa geopoliittisessa asetelmassa Suomelta Koiviston linjan mukaista aktiivista osallistumista ja ratkaisuhakuisuutta. Päätöksiä on tehtävä, olipa kysymys sinänsä vähemmän ongelmallisesta puolustusyhteistyöstä tai vaikeasta talousintegraatiosta EMUssa.”

”On aika”, sanoo komission entinen puheenjohtaja, ranskalainen Jacques Delors, jota Paavo Lipponen siteeraa.