Kirjassa neljätoista tunnettua kirjoittajaa tarkastelee presidentti Mauno Koiviston elämän eri vaiheita, ajattelua, toimintaa ja henkistä perintöä.

Kirjan muita kirjoittajia ovat muun muassa presidentti Tarja Halonen ja entinen pääministeri Paavo Lipponen.

Lue lisää: Paavo Lipponen uudessa Koivisto-kirjassa: ”Ukrainan jäsenyyden haaste on EU:lle ylivoimainen – Seuraavaksi eteen tulevat Välimeren eteläpuolen maiden lähentymispyrkimykset”

”Emme olleet Mauno Koiviston kanssa SDP:ssä suinkaan saman kuppikunnan ihmisiä oikeisto-vasemmistojaottelulla, mutta hän ymmärsi meitä nuorempia, aika paljon radikaalimpia puoluetovereita. Hän asettui jopa puolustamaan meitä, vaikka olimme eri mieltä hänen kanssaan ja olimme jääneet lisäksi eduskuntaryhmässä vähemmistöön.”

Halonen oli Harri Holkerin hallituksessa ensin vuosina 1987–1991 toisena ministerinä sosiaali- ja terveysministeriössä ja siirtyi myöhemmin oikeusministeriksi. Halonen muistelee kevättä 1990, jolloin kiihtyivät aseistakieltäytyjien protestit käytössä ollutta järjestelmää vastaan. Kolme asevelvollista meni syömälakkoon.

”Syömälakkojen jatkuttua kuukauden otettiin ministeriin yhteyttä. Pitkän täyspaaston loppuvaiheessa asianomaisen näläntunne katoaa ja tilalle tulee euforinen olo, mikä voi johtaa kuolemaan. Henkilö ei ole tässä tilassa ihan normaaliin ajatteluun kykenevä. Otin yhteyttä presidentti Koivistoon ja ehdotin henkilöiden armahtamista. Presidentti ilmoitti puhelimessa tiukasti, että jos aseistakieltäytyjät ovat päättäneet jatkaa nälkälakkoaan kuolemaansa saakka, niin se on ”heidän ja Jumalan välinen asia”.”

Halonen esitti Koivistolle ratkaisuvaihtoehtoa.

”Esitin ideani: presidentti armahtaisi, mutta päätöksen täytäntöönpano lykättäisiin sen verran myöhemmäksi, että nälkälakkolaisten pitäisi aloittaa syöminen ollakseen elossa armahduspäivänä. Näin kumpikin puoli tulisi vastaan ratkaisun löytymiseksi. Seurasi hiljaisuus – luultavasti vain muutaman sekunnin mittainen – jonka jälkeen presidentti ilmoitti suostuvansa. Aseistakieltäytyjät lähetettiin saman tien toipumaan ja asia saatiin kuntoon.”

Heti kohta saatiin tieto ensimmäisestä lentokonekaappauksesta. Neuvostoliiton kansalaiset kaappasivat lentokoneen, laskeutuivat Helsinkiin ja pyysivät turvapaikkaa.

”Menemättä yksityiskohtaisesti kaappausdraaman kulkuun pitää kuitenkin tuoda esille, että presidentti Koivisto antoi minulle vapaat kädet toimia tarkoituksenmukaisena pitämälläni tavalla. Otan vastuun vielä jälkikäteenkin siitä, että menettelin sopimusten edellyttämällä tavalla enkä kieltäytynyt lopulta luovuttamasta tekijöitä Neuvostoliittoon huolimatta suuresta julkisesta paineesta.”

Halonen kirjoittaa, että silloisen Neuvostoliiton oikeusjärjestelmän mukaan oikeusjutut käsiteltiin osavaltioittain.

”Onnistuimme kahdessa tapauksessa kolmesta. Latviassa tuomittu kaappari kärsi mielenterveysongelmista, eikä sikäläisen tuomioistuimen kokoonpano ollut paras mahdollinen. Hänen kohdallaan tilanne oli huonoin. Lentokonekaappaukset Suomeen loppuivat, sivulliset eivät vahingoittuneet ja syylliset saivat tyydyttävän kohtelun. Suomi menetteli oikeusvaltion velvoitteiden mukaisesti.”

Kun SDP ajautui oppositioon vuonna 1991 vaaleissa, yhteydenpito presidenttiin kävi harvemmaksi. Halonen kuvailee myöhemmin hänen ja Koiviston suhdetta sen jälkeen, kun Halonen itse nousi presidentiksi.

”Koivisto piti oma-aloitteisesti yhteyttä; rohkaisi ja opasti. Hän valisti minua erityisesti naapurimaiden tavoista ja tilanteista. Presidentti Koivisto osasi hyvin venäjää ja pystyi tämän vuoksi seuraamaan tavallista syvällisemmin Venäjän tilannetta. Koivisto tarkkaili edelleenkin päivänpolitiikkaa, mutta varoi tuputtamasta neuvojaan. Hänellä oli hyviä henkilöanalyyseja, joita hän maustoi kuivalla huumorilla.”