The Mule (2018) palauttaa amerikkalaisen elokuvan ikonin kameran eteen ja suureen pääosaan ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen. Ensi-illan ajoitus joulukuulle Pohjois-Amerikassa kielii pyrkimyksestä sinkauttaa teos palkintogaalojen suosikkien joukkoon, mutta elokuvan saamat arvostelut kertovat pikemminkin hämmennyksestä.

Yksi kysymys on rasismi. Selkä kyyryssä uusia vempaimia epäilevä ja vanhoja parempia aikoja arvostava hortonomiyrittäjä Earl Stone on Gran Torinon (2008) Walt Kowalskia muistuttava iäkäs jäärä ja Korean sodan veteraani. Kävelevä ristiriita käyttää etnisistä vähemmistöistä halventavia termejä ja hörähtelee pilkallisten juttujensa päälle, mutta suhtautuu samalla toverillisesti latinotyöntekijöihinsä.

Työlleen antautuneella ukolla on katkeroitunut entinen vaimo ja välit isäänsä vuosia sitten katkaissut aikuinen tytär. Vain tyttärentytär haluaa vielä uskoa vaarinsa perimmäiseen hyvyyteen häidensä kynnyksellä.

Jälleen ohjaaja rakentelee juonen aineksista löyhää sovitusteemaa väärille valinnoille elämänsä tuhlanneesta ikihongasta, jonka pitkän via dolorosan päässä välkehtii myös hyvityksen mahdollisuus.

Kaunis ajatus hukkuu matalamieliseen toteutukseen. Rahapulaan ajautunut Earl pestataan täysin yllättäen ja taustoja kyselemättä huumekartellin muuliksi kuskaamaan lasteja osavaltiosta toiseen vanhalla avolavallaan. Rikollisten näkökulmasta turhia puhumaton kuljettaja on vähän epäilyksiä virkavallassa herättävä seniili pappa.

Mutta kuka todella uskoo, että perinteisiä arvoja julistava ja ikänsä rehelliselle yrittäjyydelle omistautunut Earl olisi valmis hylkäämään kaikki periaatteensa ryhtymällä oitis laittomaan huumekauppaan tatuoitujen kovanaamojen kanssa? Ettei hän koe toimistaan mitään moraalista ongelmaa?

Viipyilevälle kerronnalle valettu mutta henkistä tyhjyyttä koliseva The Mule on yhtä höperö kuin sen päähenkilö. Elokuvasta voi nauttia vain sulkemalla silmänsä sen epäjohdonmukaisuuksilta. Äkkirikastunut mies nousee kartellin hierarkiassa alkaen kuitata näyttävästi ystäviensä ja perheensä kustannuksia. Kukaan ei vaadi Earliltä vastausta, mistä rahat ovat voineet tulla, ei edes perhe, jonka luottamuksen hän on monesti rikkonut. Yleisön ikävät kysymykset Eastwood kuittaa tilannekomedialla, päähenkilön rehentelyllä ja täysin paikkaansa kuulumattomilla seksiseikkailuilla.

Ikään kuin valkokankaan maskuliinisen monumentin täytyisi vielä liki yhdeksänkymppisenäkin todistella jotain viriiliydestään. Surkeaa.

The Mule kokoaa näyttelijä Eastwoodin rinnalle liudan ohjaajan vanhoja yhteistyökumppaneita Bradley Cooperista (American Sniper), Laurence Fisburnesta (Menneisyyden ote) ja Michael Peñasta (Million Dollar Baby) alkaen. Tosielämää sivuten Alison Eastwood esittää päähenkilön kiukkuista tytärtä.

Ikävä kyllä huumebisneksen ja järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa selvittävän liittovaltion poliisin arjen kuvaus on kuin koulunäytelmästä: kirkasotsainen virkavalta metsästää teatraalisesti mulkoilevia pahantekijöitä, jotka ovat järjestään vähemmistöjä.

Luulisi, että pappaa jahtaavan saalistajan ymmärrys saalistettavaansa kohtaan riittäisi latteuden kruunuksi. Mitä vielä. Silmänkääntötempuista julkeimmassa koko tarina ahneuden sokaisemasta vanhuksesta käännetään päälaelleen ja hänen pinnallisesta katumuksestaan vakavat laittomuudet ja muut elämän synnit hyvittävä elegia. Katsojalle jää petetty olo mukamas sympaattisen Earlin istuttaessa kukkia. Lopputulosta epäilisi parodiaksi Eastwoodin omista elokuvista, ellei ohjaaja olisi niin ilmeisen tosissaan.