Jos ravintolan sisätiloissa olisi lasiseinä ja asiakkaat näkisivät kokin käyvän nukkumassa patjalla siivouskomerossa kellon ympäri kestävien työvuorojen välissä, kääntäisivätkö he katseensa ja jatkaisivat lounastaan?

Ehkä eivät. Mutta koska seinät eivät ole lasia, ne voivat piilottaa orjuutta muistuttavat työolosuhteet.

Helsingin Sanomien tutkivan toimittajan Paavo Teittisen kirja Pitkä vuoro – kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus) katsoo seinän taakse.

Kun yleensä esimerkiksi tuotantoketjujen vastuullisuudesta puhutaan kahvin, vaatteiden tai muiden maailmalta tulevien tuotteiden kohdalla, Teittisen teos kääntää peilin kohti kotia.

-  Kirjassa on mitä suurimmissa määrin kyse siitä, millaiset viranomaiskäytännöt ja lainsäädäntö meillä on, millainen oikeusvaltio ja yhteiskunta Suomi on ja millaisessa Suomessa haluamme elää, hän kuvailee.

TEITTINEN on palkittu tutkivasta journalismistaan ennen Finlandiaakin. Hän on saanut Asianajajaliiton Oikeusteko-palkinnon, tutkivan journalismin Lumilapion ja European Press Prizen sekä voittanut Suuren journalistipalkinnon vuoden jutun ja vuoden journalistin kategoriat.

Jo vuosien ajan hän on saanut tunnustusta ihmiskauppaa sekä puutteellisia poliisitutkintoja ja viranomaisvalvontaa käsittelevistä jutuistaan. Onko mikään konkreettisesti muuttunut?

On ja ei. Teittinen sanoo, että esimerkiksi poliisin ihmiskauppatutkinnat ovat hänen käsityksensä mukaan parantuneet merkittävästi viime vuosina. Rima tosin on ollut matala, sillä myös apulaisoikeuskansleri puuttui puutteisiin ihmiskauppatutkinnoissa vuonna 2021.

Samalla kuitenkin monien työolot muistuttavat edelleen nykypäivän orjuutta. Riisto paitsi jatkuu myös leviää: marraskuun puolessavälissä Helsingin Sanomat julkaisi Teittisen jutun nepalilaisten työntekijöiden hyväksikäytöstä metsäteollisuudessa.

MONIEN Teittisen lähdehenkilöiden kokemukset ovat valtavan raskaita. Hän pyrkii olemaan myötäelämättä lähteiden tilanteita liiaksi.

-  Ei siitä ole heille mitään apua, että kauhistelen tai voivottelen heidän vaikeaa asemaansa. Pyrin käyttämään energiani siihen, että saan aikaan mahdollisimman vaikuttavan lehtijutun.

Toivottu vaikutus – ja paras palkintopysti – olisi se, että maailman onnellisimmassa maassa hyväksikäyttöön puututtaisiin tosissaan. Teittinen tietää, että maailmalla tilanne on vielä karumpi, mutta se ei anna Suomelle oikeutta rikkoa omia lakejaan ja kansainvälisiä velvoitteitaan.

Melkein jokainen suomalainen toisaalta hyötyy hyväksikäytöstä jollakin tavalla, esimerkiksi kuluttajat edullisina hintoina. Toisaalta kaikki myös häviävät: rehelliset yrittäjät putoavat hintakilpailusta pois, ammattilaisia on vailla työtä samaan aikaan kun ihmiskaupan uhrit tekevät monen ihmisen työt, verokertymä hupenee.

Vaikka vastuu ilmiön torjumisesta on valtiolla, Teittinen kannustaa myös tavallisia ihmisiä osaltaan purkamaan ihmiskauppaa piilottavia seiniä. Esimerkiksi hotelleissa saa kysyä, mikä yhtiö siivoaa huoneet.

Niin Teittinen itsekin nykyään tekee.

Teksti: STT / Anne Salomäki