Elvis Presleyn vaimon Priscilla Beaulieun tarina on siis monella tapaa tuttua Coppolaa. Baz Luhrmannin räikeään ja suurieleiseen Elvis-elämäkertaan (2022) verrattuna kaikki on nurin niskoin.

Coppola ohjaa intiimiä rakkauselokuvaa nuoren tytön kaipuusta vanhempaa mutta ristiriitaista tähteä kohtaan, joka ehkä osaa puhua ja laulaa tunteista muttei tarjota hellyyttä.

Virgin Suicides (1999) ja Lost in Translation (2003) ovat jääneet Coppolan uran alun avainteoksiksi, jotka asettavat riman liian korkealle. Osuutensa voi olla nyt silläkin, että elokuva perustuu Priscilla Presleyn muistelmiin, joiden kuvaamista nainen on nostettu valvomaan jopa vastaavaksi tuottajaksi.

Ensin 14-vuotias tyttö tutustuu kymmenen vuotta iäkkäämpään, sotilaskoulutuksessa olevaan laulajamieheen Saksassa, hankkii vähin erin perheensä tuen orastavalle suhteelle ja päätyy vaikeiden yhteisten vuosien jälkeen Gracelandiin maailmankuulun idolin turhautuneeksi kotivaimoksi, joka saa kumppaniltaan aivan liian vähän kuin tarvitsisi.

Laulaja on patologisen häilyväinen: kohtelias hurmuri ja omaan todellisuuteensa vetäytyvä piiskuri.

Cailee Spaeny ja Jacob Elordi Presleyn pariskuntana.

Erikoista on, ettei aikuisen Elviksen kiinnostusta hädin tuskin teini-ikäiseen tyttöön juuri kyseenalaisteta, eikä kritiikki kohdistu missään kohtaa edes sen sallineisiin rakenteisiin. Tämän katsominen valkokankaalta on ainakin kiusallista.

Toisaalta teos antaa ymmärtää, että seksuaalisesti usein haluton legenda jätti puolisonsa toiveet huomioitta keskittyen milloin lääkkeisiin, alkoholiin tai vaihtoehtokirjallisuuden latteuksiin kodin ulkopuolisia naisia unohtamatta. Täysikäisyyden viimein ylittänyt Priscilla näyttää tulevan raskaaksikin kuin taikaiskusta, koskematta.

KULTAISESSA häkissä elävän nuoren naisen side Elvikseen on romanttinen, sosiaalinen ja taloudellinen kompromissi, jossa tunteet ovat varmastikin aitoja mutta asetelma täydellisen epätasa-arvoinen.

Silti miespääosan valjusta Elviksestä ei ole tarjoamaan edes vihjettä itsetuhoisesti käyttäytyvän egomaanikon vaarallisuudesta tai esikuvan musiikillisesta vallankumouksellisuudesta. Hänen rinnallaan herkkä ja pitkään avuton Priscilla sentään tuntuu ihmiseltä.

Peruskysymykseksi Priscillan (2023) nähtyään nousee lähinnä hämmästys, miksi se on tehty ja juuri näin. Vastaukseksi ei riitä se, että näin nimihenkilö kaiken sen koki.