Mitään parasta mainospuhetta Laaninen ei kirjansa Keskustan kuiskaaja – vuoteni politiikassa (Kirjapaja 2021) johdantokappaleessa anna.

Hän kertoo sanelleensa ehdot kirjoittamiselle. Hän ei halua kirjoittaa paljastuksia entisten esimiestensä tai muiden politiikan vaikuttajien virheistä.

– Kiitän myös entisiä esimiehiäni ja eräitä läheisiä työtovereitani, jotka ovat lukeneet tekstiäni eri vaiheissa. Heidän kommenttinsa ovat parantaneet lopputulosta huomattavasti. Sen voin paljastaa, että kukaan ei vaatinut mitään kohtaa poistettavaksi, Laaninen kirjoittaa.

Laaninen pohtii paikoin mielenkiintoisesti roolejaan. Toimittajan työstä hän kertoo pitäneensä eniten. Loikkia politiikasta journalismiin on helpottanut Laanisen mukaan se, että toimittajilla on selkeä identiteetti ja vakiintunut eettinen koodisto Journalistin ohjeissa.

Nyt jo eläkkeellä oleva ja työuransa viimeiset vuodet luterilaisen kirkon pappina toiminut Laaninen kirjoittaa politiikan subjekteista kohteliaasti. Ankarin hän tuntuu olevan itselleen listaten muun muassa tekemänsä virheet. Esimerkiksi edeltäjänsä puoluesihteerinä, Jarmo Korhosen, Laaninen sijoittaa valitsemallaan laskentatavalla menestyneemmäksi kuin itsensä. Korhosen poliittinen ura kuivahti vaalirahoitusskandaalissa.

Vaaliraha-asioita Laaninen ei kirjassaan juuri läpi käy. Hän tyytyy kuittaamaan kaiken oleelliseen olleen julkisuudessa.

– Keskusta voi syyttää vaalirahakohusta vain itseään. Puolueella on sadan vuoden historia, eikä se ole sinä aikana kyennyt luomaan itselleen edes samanlaista varakasta taustasäätiötä, jolla vaikkapa RKP:n toimintaa rahoitetaan. Kokoomus ja vasemmistopuolueet ovat onnistuneet tässä paremmin kuin keskusta, joka on tottunut kerjäämään tukirahoja aina erikseen kaikkien vaalien edellä, hän tuhahtaa happamasti.

Niin kutsutusta Irak-gatesta Laaninen sen sijaan sanoo enemmän. Hampaankolossa tuntuu olevan tavaraa. Noina aikoina hän toimi pääministeri Anneli Jäätteenmäen erityisavustajana.

Laaninen käy läpi, miten Jäätteenmäen pääministeriura katkesi 17. kesäkuuta 2003 vain pari kuukautta nimityksensä jälkeen.

– ”Virallisen” historiankirjoituksen mukaan näin kävi siksi, että hän valehteli eduskunnalle. Olen tästä asiasta edelleen eri mieltä. Toiseksi häntä syytettiin vehkeilystä tasavallan presidentin selän takana erityisavustaja Martti Mannisen kanssa. Manninen faksasi hänelle koosteita ulkoministeriön salaisista Irak-asiakirjoista, joita Jäätteenmäki käytti pääministeri Paavo Lipposta vastaan vaalitaistelussa. Tässäkin totuus on huomattavasti monivivahteisempi, Laaninen kirjoittaa.

Hän toteaa tapahtumien muistelemisen tekevän edelleen kipeää.

– Onhan kyse oman työurani pahimmasta epäonnistumisesta. Olen lukemattomia kertoja pohtinut, mitä minä olisin voinut tehdä toisin. Mikään muu tapaus ei ole politiikassa yöuniani vienyt, tämä vei.

Omaksi virheekseen hän laskee sen, ettei puuttunut tilanteeseen, joka syntyi MTV:n studiolla 6. maaliskuuta 2003 puheenjohtajatentin jälkeen. Tuolloin toimittajien ohella Jäätteenmäelle Mannisen vuotamia ja Jäätteenmäen esiinkaivamia papereita näki myös MTV:n tekninen henkilökunta. Laaninen sanoo, että kun asiasta syntyi myöhemmin poliisitutkinta, toimittajat eivät voineet vetäytyä toimittajan lähdesuojan taakse vaan joutuivat kertomaan nähneensä jotain papereita.

– Minun olisi pitänyt siinä tilanteessa huolehtia siitä, että Jäätteenmäki olisi näyttänyt ne jossain erillisessä tilassa vain toimittajille.

Laanisen mukaan Irak-gaten palapelistä puuttuu edelleen osia. Faktaa Laaninen ei kuitenkaan pöytään tuo, pelkkiä vihjauksia.

– Esimerkiksi se, kuka keksi tehdä Mannisen fakseista rikosasian, kun kyse oli kuitenkin ennen muuta poliittisesta kamppailusta.

– Kaikkein suurin mysteeri minulle on edelleen Martti Mannisen toiminta. Minun oli ja on edelleen mahdoton ymmärtää, miten hän saattoi toimia presidentin selän takana. Lähdin siitä oletuksesta, että hänellä oli jonkinasteinen lupa informoida Jäätteenmäkeä. En hyväksy myöskään usein toistettua väitettä, että Manninen olisi ollut keskustan ”myyrä” eli ilmiantaja presidentin kansliassa. Hän piti yhteyttä muihinkin puolueisiin.

Jäätteenmäen kuuluisat sanat päämninisterin ilmoituksessa muistaa jokainen. Hän antoi ymmärtää saaneensa Mannisen faksit pyytämättä ja yllätyksenä. Laaninen kertoo, että nämä sanat Jäätteenmäki oli itse lisännyt valtiosihteeri Risto Volasen luonnostelemaan puheeseen puhetta edeltävänä iltana. Pian Jäätteenmäen puhuttua julki tuli Mannisen tiedote, jossa hän sanoi Jäätteenmäen pyytäneen Irak-aineistoa.

Tilanne eteni nopeasti ja keskustan eduskuntaryhmälle kiikutettiin paperilappu, jossa oli SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajan Jouni Backmanin viesti, jonka mukaan pääministerin pitää tehdä johtopäätökset.

– Pidän tuota hetkeä suurimpana nöyryytyksenä puolueen historiassa, Laaninen kirjoittaa.

– Monesti on pohdittu, miksi Jäätteenmäen piti erota. Keskustan sisälläkin on kyselty, hylkäsikö oma puolue hänet. Minusta niin ei käynyt. Kun sosiaalidemokraatit vetivät häneltä luottamuksensa, keskustan vaihtoehdot olivat vähissä. Jos puolue olisi kieltäytynyt pääministerin vaihtamisesta, SDP:n ministerit olisivat lähteneet hallituksesta. Se olisi voinut johtaa eduskunnan hajottamiseen ja uusiin vaaleihin. Tai sitten sosiaalidemokraatit olisivat rakentaneet uuden hallituksen yhdessä kokoomuksen kanssa ja jättäneet keskustan oppositioon, Laaninen kirjoittaa.

Hänestä itsestään tuli pääministeri Matti Vanhasen erityisavustaja Jäätteenmäen eron jälkeen.

Laaninen on syvästi keskustalaisen suvun kasvatti, lähtöisin Liperistä. Poliisi-isä oli Urho Kekkosen vankka kannattaja ja kodissa oli paraatipaikalla Kekkosen valokuva.

Kristillisyyden sittemmin papiksi opiskellut Laaninen kertoo välittyneen hänelle eritoten äitinsä kautta.

Keskustanuoriin Laaninen kiiruhti heti kun mahdollista eli täytettyään 15 vuotta 1969. Opiskelemaan hän lähti Tampereen yliopiston taloudellis–hallinnolliseen tiedekuntaan.

Ajalle ominaisesti Laaninen vaikutti Teiniliitossa. Paljastaapa hän kirjassaan myös likaisen tempun Ammattikoululaisten liiton AKL:n puolelta. Taistolaiset ja keskusta sopivat välistävedosta, jolla he pääsivät jakamaan teinikuntansa valintakokoukselle valtakirjoja päivää ennen muita. Laaninen osallistui operaatioon.

Paavo Väyrynen oli noussut keskustapuolueen varapuheenjohtajaksi vuonna 1972. Laaninen kertaa, miten Väyrysestä tuli keskustanuorten aatteellinen ja poliittinen keulakuva.

Väyrysen tukijaksi ryhmittyivät tuhannet nuoret Laaninen mukaan lukien. Heitä Laaninen kutsuu keskustanuorten loistavaksi sukupolveksi. Niin Esko Ahon, Matti Vanhasen, Anneli Jäätteenmäen kuin keskustanuoriin 70-luvun lopulla kuuluneen Juha Sipilänkin Laaninen laskee tähän sukupolveen.

– Loistava sukupolvi on tuottanut neljä pääministeriä.

Laaninen työskenteli nuorisopolitiikassa ja välillä puolueen pää-äänenkannattajan Suomenmaan palveluksessa. Henkilökohtaiseen elämään liittyy avioituminen, uskonratkaisu, keskosena syntyneen poikalapsen kuolema kuin kahden tyttären syntyminen.

Laaninen työskenteli keskustan eduskuntaryhmässä ja sittemmin sisäministeri Mauri Pekkarisen erityisavustajana 1990-luvun alussa sekä tämän jälkeen ulkoministeri Heikki Haaviston erityisavustajana.

– Pidän Pekkarista yhdessä suhteessa aatteellisimpana keskustapoliitikkona, jonka kanssa olen töitä tehnyt. Se ei näkynyt niinkään lennokkaissa juhlapuheissa vaan käytännön politiikassa. Hän jaksoi aina pohtia ratkaisujen vaikutusta heikommassa asemassa oleviin kansalaisiin ja alueisiin.

Laaninen kuvaa Pekkarisen polttaneen vauhdillaan kynttiläänsä molemmista päistä ja joskus keskeltäkin.

– Ministerin sihteeri patisti minuakin joskus pitämään huolta siitä, että ministeri muistaisi syödä. Pekkarisella kun oli tapana kuitata joskus lounaskin pelkällä kahvilla ja keksillä. Haavistoa pidän esimerkkinä ammattimaisesta johtajasta, joka antoi selkeitä tehtäviä ja vapaat kädet niiden toteuttamiseen.

Pääministeri Esko Ahon erityisavustajaksi Laaninen siirtyi 1994. Laaninen muun muassa kertoo, miten hän varoitti Ahoa lähtemästä Hiihtoliiton puheenjohtajaksi 1995. Hän kirjoitti keskustan puheenjohtajalle asiasta kirjeen, jossa muistutti Hiihtoliiton riskeistä.

– Ettei vain kävisi niin, että puheenjohtaja joutuu pipo päässä pakkasella selittelemään kameroiden edessä jotain doping-sotkua. Ymmärsin olla muistuttamatta häntä tästä varoituksesta, kun riski toteutui STT:n doping-uutisoinnin myötä alkuvuodesta 1998.

Matti Vanhanen toimi Suomen pääministerinä 2000-luvulla. Vanhasta Laaninen kuvaa avustajalleen ”helpoksi” esimieheksi.

– Iltaistuntoja oli paljon vähemmän kuin mihin olin saanut tottua Ahon ja Pekkarisen kabineteissa. Vanhanen otti itse selvää asioista pääasiassa paperien pohjalta ja harrasti vähemmän tiedonhankintaa ihmisiä tapaamalla. Hän antoi päälinjat kannanottojen ja puheiden laadintaan, ja kirjoittaminen oli helppoa näillä nuoteilla. (Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen…)

Timo Laaninen golf-harrastuksensa parissa vuonna 2010. Kuva: Markku Ojala

Vuoden 2007 loppuun mennessä Laaninen oli työskennellyt reilut seitsemän vuotta viiden ministerin – Pekkarisen, Haaviston, Ahon, Jäätteenmäen ja Vanhasen – erityisavustajana.

Ahon Laaninen sanoo luoneen ympärilleen dynaamisen ilmapiirin, jossa mikään vastus tai ongelma ei ollut ylivoimainen voitettavaksi.

– Jäätteenmäen erityinen kyky oli pitää kirkkaana mielessä, kenelle hän teki politiikkaa. Hän teki sitä pihtiputaan mummoille ja muille tavallisille ihmisille. Hän halusi puhua aina niin, että kansa ymmärsi.

Talvella 2017–2018 Laaninen teki vielä viiden kuukauden pikavisiitin valtioneuvoston kansliaan pääministeri Juha Sipilän erityisavustajaksi.

Laaninen summaa runollisesti erityisavustajan oppejaan.

– Ensimmäinen ja tärkein opetus on, että erityisavustajan pitää ymmärtää oma paikkansa. Hänkin säteilee kyllä valoa, mutta se on kuun valoa, lainavaloa. Ministeri on aurinko, jonka loiste voi heijastua erityisavustajankin ylle.

Kun tämän muistaa, välttää Lankisen mukaan lankeamasta yleiseen erityisavustajan harhaan omasta tärkeydestään.

– Pahimmillaan tämä harha voi ilmetä niin, että erityisavustaja kävelee johonkin tilaisuuteen ministerinsä edellä. Sellaistakin olen nähnyt.

Kuten moni ikätoverinsa, Laaninen vierastaa nykyistä poliittista kulttuuria, jossa “ministerien avustajat ovat rakentaneet itsestään korkean profiilin somepersoonia ja miekkailevat sitten Twitterissä keskenään tai opposition politrukkien kanssa”.

Laaninen pohtii myös vallan keskittymistä puolueen puheenjohtajille. Se on vaatinut myös hallitusryhmien puheenjohtajien poliittisten esikuntien kasvattamista talous- ja budjettipolitiikan asiantuntijoilla.

– Tämä on puolestaan johtanut äärimmillään siihen, että budjettineuvotteluja käyvät ministereiden sijasta heidän erityisavustajansa. Minulle on kerrottu, että Sanna Marinin (sd.) hallitus on omaksunut tällaisen käytännön jopa niin pitkälle, että jotkut puheenjohtajat eivät halua keskustella kollegoidensa kanssa talouspolitiikasta ilman erityisavustajansa mukanaoloa.

Laaninen toteaa, että poliittisten esikuntien kasvua on helppo arvostella veronmaksajien rahojen tuhlauksena.

– Kansanvallan kannalta tässä kehityksessä voi nähdä hyviäkin puolia. On hyvä, että kansanedustajien ja ministereiden tukena on ammattilaisia, jotka tietävät, miten järjestelmä toimii. Näin kansan vaaleissa ilmaisemaa tahtoa voidaan toteuttaa tehokkaammin. Kehityksen riski liittyy siihen, että ministerit eivät jaksa enää itse paneutua riittävästi monimutkaisiin politiikan yksityiskohtiin.

Laaninen puolustaa kirjassaan myös puoluetukea, vaikka toteaakin, että jos kansalta kysyttäisiin, enemmistö äänestäjistä olisi epäilemättä valmis poistamaan puoluetuen kokonaan valtion budjetista.

– Minua kuitenkin kauhistuttaa ajatus siitä, mitä puoluetuen poistosta seuraisi. Jäsenmaksuilla ei nykyisen kaltaista toimintaa kyettäisi pyörittämään, vaan puolueet tulisivat erittäin riippuvaisiksi ulkopuolisesta rahoituksesta. Sen seurauksena varakkaiden ihmisten ja etutahojen vaikutusvalta kasvaisi entisestään.

Kun Suomenmaan päätoimittajana toimineesta Laanisesta oli 2010 tullut keskustan puoluesihteeri vaalirahakohun jälkeen hän koki tehtäväkseen puolueensa maineen palauttamisen.

Tuolloin hän sanoitti tuntojaan eräässä tiedotustilaisuudessa. Hän valitti, että keskustalaiset eivät tunne enää itseään siitä mielikuvasta, mikä puolueesta on julkisuudessa syntynyt.

– Puin tämän mielikuvan kielikuvaksi, että keskusta on ”epämääräisten liikemiesten kanssa veljeilevä puolirikollinen poppoo, joka kähmii vaalirahoja ja suhmuroi kuntakaavoja”.

Laaninen kertaa, miten Yle uutiset kuvitti lausunnon kuvilla puoluetoimiston työntekijöistä, joista yksi, näytettiin kiipeämässä Apollonkadulla aitojen yli pakenemassa toimittajia.

Ylen kuvituksen vuoksi puoluetoimiston työntekijät loukkaantuivat verisesti tästä uutisesta.

– Vuosia myöhemmin eräs heistä kertoi, että iltauutisten jälkeen hänen vanhempansa olivat soittaneet ja kyselleet, että millaisessa rikollisessa toiminnassa hän on mukana. Ymmärsin uutisesta koituneen mielipahan, vaikka minulla ei ollut mitään tekemistä Ylen kuvituskuvien valinnan kanssa. Olen edelleen sitä mieltä, että käyttämäni sanat kuvasivat hyvin osuvasti keskustan imagoa toukokuussa 2010.

Kirjan eittämättä sympaattisinta ainesta on luku Puoluesihteerin pahimmat virheet. Politiikassa virheiden tunnustajia on vähän.

Yhdeksi virheekseen hän listaa maakuntaveron väläyttämisen puoluesihteerinä ennen 2015 eduskuntavaaleja.

– Kun kilpailijat ryhtyivät kilvan tyrmäämään maakuntaveroa, pyysin ja sain toimittajalta nauhalta puretun tekstin sanomisistani. Siitä kävi ilmi, että en ollut mitään varsinaista ehdotusta tehnyt, mutta otsikon ainekset olin kyllä antanut. Tein siis pahimman virheen, mitä puoluesihteeri voi vaalitaistelussa tehdä, syyllistyin ääneen ajatteluun. Neuvoinkin puoluesihteeri Riikka Pirkkalaista ennen vuoden 2019 vaaleja, että puoluesihteerin pitää lopettaa ajatteleminen, varsinkin ääneen ajatteleminen vähintään puoli vuotta ennen vaaleja. Kun vaaliohjelma on hyväksytty, pitää toistaa vain papukaijamaisesti sen lauseita.

Toinen Laanisen virhe ennen vaaleja oli niin kutsutun kaljagaten synnyttäminen.  Keskustan puoluehallitus oli hyväksynyt vuonna 2013 linjauksen alkoholipolitiikan kokonaisuudistuksesta. Siihen sisältyi ehdotus kaupoissa myytävän oluen enimmäisvahvuuden muuttamisesta 3,7 prosenttiin Ruotsin mallin mukaisesti.

– Yhtenä kauniina aamuna helmikuussa 2015 joku toimittaja soitti ja kyseli, ajammeko tätä hallitusneuvotteluissa. Sanoin, että tavoite on puoluehallituksen hyväksymässä ohjelmassa ja se on puolueen kanta. Pehmentelin toteamalla jotain sen tapaista, että tämän asian takia tuskin öitä valvotaan hallitusneuvotteluissa. Soppahan tästäkin syntyi. Puheenjohtaja Sipilä joutui ottamaan nopeasti kattilan pois tulelta ilmoittamalla, että keskusta ei vie keskiolutta pois kaupoista. Tässä kohtaa syyllistyin hybrikseen, ylimielisyyteen. Gallupit pyörivät 25 prosentissa, ja niiden tuomalla varmuudella latelin lausuntoja lonkalta.

Vaalien jälkeen keskustan puolue-elimet kokoontuivat valitsemaan ministereitä. Yhden nimen kohdalla Sipilä kysyi muiden puoluejohdon jäsenten mielipidettä. Sipilä kertoi, että hänen tekisi mieli ottaa Anne Berner mukaan.

– Hän piti tätä niin aikaansaavana ihmisenä, että tämä saisi varmasti tulosta aikaan hallituksessa. Vastasin omalta osaltani, että vaalitulos antaa puheenjohtajalle vahvan mandaatin oman hallitusjoukkueensa kokoamiseen. Näytin siis vihreätä valoa Bernerille. Tänään ajattelen, että Bernerin valintaan olisi pitänyt liittää yksi ehto. Hänen olisi pitänyt sitoutua lähtemään ehdolle myös seuraavissa vaaleissa.

Laanisen mieltä on jäänyt kaivertamaan myös vuoden 2015 pakolaiskriisin hoitoon liittynyt tapaus.

Suomeen alkoi syksyllä 2015 tulvia tuhansia pakolaisia Lähi-idästä. Sipilä soitti ennen Ylen Ykkösaamun haastattelua 5. syyskuuta ja kertoi, että hän aikoo tarjota omaa kotiaan pakolaisperheiden käyttöön. Hän kysyi Laanisen mielipidettä, voisiko hän kertoa asiasta Ylen Ykkösaamussa.

– En nähnyt sille estettä vaan katsoin, että se olisi rohkea moraalinen kannanotto. Tässä kohtaa kristillinen idealismi törmäsi kovan politiikan realiteetteihin. Ensireaktio Sipilän tarjoukseen oli myönteinen, mutta tuulen suunta kääntyi äkkiä. Hyvää tarkoittava tarjous tulkittiin kutsuksi, joka tavoitti kohderyhmänsä. Perussuomalaisilta poistuivat viimeisetkin pidäkkeet lyödä asialla Sipilää sen jälkeen, kun puolue hajosi vuonna 2017. Jussi Halla-aho ja hänen kannattajansa eivät lyöneet laimin ainoatakaan tilaisuutta syyttää Sipilää pakolaisten kutsumisesta Suomeen. Annoin siis väärän neuvon. Oikea neuvo olisi ollut se, että tee niin kuin omatunto neuvoo mutta älä puhu asiasta julkisesti. Korosta vain sitä, että pakolaiskriisin hoidossa tarvitaan nyt myös kansalaisyhteiskunnan apua.

Toisaalla kirjassaan Laaninen kirjoittaa myös, että vuoden 2019 eduskuntavaalien romahduksen siemenistä osa kylvettiin luultavasti jo hänen aikanaan.

– Noiden eduskuntavaalien tulos on jäänyt kaivertamaan mieltäni demokratian näkökulmasta.

Hän kirjoittaa, miten hallitus onnistui kaikkein tärkeimmässä tavoitteessaan, työllisyyden parantamisessa.

–  Ja mikä oli kansan kiitos? Äänestäjät hylkäsivät keskustan, joka kärsi historiansa pahimman vaalitappion. Hyvä esimerkki on Kainuun vaalitulos. Keskusta pelasti vaalikauden aikana Talvivaaran kaivoksen ja sen tuhannet työpaikat, suorat ja välilliset. Vaaleissa tämä palkittiin niin, että molemmat keskustan kainuulaiset edustajat pudotettiin eduskunnasta.

– Tätä voi pitää tietysti vain pettyneen puoluemiehen vuodatuksena, mutta näen asiassa myös isomman ongelman. Kaikki puolueet osaavat varmasti tehdä johtopäätökset Sipilän kohtalosta. Hallituksessa ei kannata yrittää tosissaan toteuttaa sitä, mitä on tullut ennen vaaleja luvanneeksi. Varsinkin työllisyyden parantaminen kannattaa jättää vain korupuheiden varaan ilman todellisia tekoja. Ei ainakaan pidä tehdä mitään sellaista, mitä vahvat etutahot vastustavat. Ja missään tapauksessa ei pidä seurata viisaiden pääkirjoittajien neuvoja, että kovia ratkaisuja pitää uskaltaa tehdä kannatuksen putoamisesta välittämättä.

Laaninen sanoo pelkäävänsä, että tämä oppi meni pysyvästi ainakin yhden poliitikkopolven päähän vuoden 2019 vaalituloksesta.

Kirjansa lopuksi Laaninen pohtii, tarvitaanko keskustaa vielä. Tuskin ketään yllättäää, että vastaus on myönteinen. Hänen mukaansa poliittisen kentän laitojen erkanemisen toisistaan pitäisi periaatteessa antaa entistä enemmän tilaa keskustalle.

– Käytännössä puolueen profiili näyttää hämärtyneen äänestäjien silmissä sen takia, että puolue teki ensin Sipilän hallituksessa yhteistyötä oikeiston kanssa mutta lähti vuoden 2019 vaalitappion jälkeen samaan hallitukseen vasemmiston kanssa. Keskustan vahvuus on kyky tehdä yhteistyötä niin oikeiston kuin vasemmistonkin kanssa, mutta äänestäjät eivät näytä tätä kykyä arvostavan.

Laanisen mukaan takavuosien keskustahakuisuuden tilalle näyttää syntyvän blokkijako oikeiston ja vasemmiston välille. Oikeiston blokki rakentuu kokoomuksen ja perussuomalaisten ympärille. Vasemmalla SDP, vasemmistoliitto ja vihreät liimautuivat yhteen jo oppositiossa vaalikaudella 2015–2019 ja blokki näyttää hänen mukaansa vain tiivistyneen Antti Rinteen ja Sanna Marinin hallituksissa.

– Kysymys kuuluu: onko keskustan kohtalo jauhautua näiden blokkien väliin?

Tähän Laaninen ei usko. Hänen mukaansa keskustaa kaivataan, jos poliittinen keskustelu alkaa kärjistyä pelkästään oikeiston ja vasemmiston riitelyksi.

– Maailmanlaajuiset kehitystrendit näyttäisivät tukevan keskustan alkiolaista ideologiaa. Ilmaston lämpenemisen torjunta vaatii ihmisen talouden ja luonnon talouden sovittamista yhteen. Uusiutuvien luonnonvarojen merkitys nousee arvoon arvaamattomaan erityisesti energian tuotannossa. Vaaditaan hajautettuja ratkaisuja.