Kultaisen palmun sai Justine Trietin Putoamisen anatomia, kakkospalkinto Grand Prix´n Jonathan Glazerin The Zone of Interest ja Prix du Juryn Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet.

Putoamisen anatomian saadessa niistä viimeisenä ensi-iltansa voivat suomalaisetkin katsojat viimein arvioida teosten paremmuusjärjestystä. Jos minulta kysytään, nostan Glazerin visuaalisestikin hiotun poikkeuksellisen keskitysleirielokuvan ykköseksi ja Kaurismäen hiukan rutiininomaisen rakkauskomedian kuitenkin kakkoseksi.

45-vuotiaan Trietin uralle elokuvan saama suitsutus tunnustuksineen on tietysti lottovoitto, mutta tulevaisuuden suunnasta on vaikea sanoa mitään varmaa tähänastisen tuotannon perusteella.

AINAKIN vielä Triet on halunnut jatkaa yhteistyötä Arthur Hararin kanssa, joka on elokuvan toinen käsikirjoittaja. Painopiste on tekstissä, rivien väleissä ja kasvoissa.

Tapahtumat alkavat Ranskan Alpeilla sijaitsevalla komealla hirsimökillä, jossa näennäisen menestyvä pariskunta elää näkövammaisen poikansa kanssa.

Nimeä saaneen vaimon kotona antama haastattelu tutkijanaiselle keskeytyy miehen kovalla äänellä soittamaan häiritsevään musiikkiin ja pian perheenisä löytyy kuolleena lumiselta pihalta maahan iskeytyneenä.

Poliisin aloitettua tapauksen tutkinnan epäilysten kohteeksi nousee kirjailijaäiti. Hyvinvoivalta vaikuttavan liiton sisältä kuoriutuu hiljalleen esiin ristiriitaisia puolia, joille on vaikea antaa uskottavia ja viranomaisia tyydyttäviä selityksiä.

Samalla isänsä jo menettänyt kouluikäinen lapsi joutuu keskelle mielenmyllerrystä ja todistajan taakkaa muutoinkin synkässä perhetragediassa.

KAKSI ja puoli tuntia on paljon kestoa teokselle, joka salaperäisen avauksensa jälkeen jumittuu pitkiksi toveiksi puhuviin päihin ja puiseviin oikeusistuntoihin, joissa syyttäjä ja puolustus todistelevat vuoron perään tapahtumien oletettua kulkua. Kohtaukset eivät suuresti eroa television lakisarjojen monotonisuudesta.

Triet on ole niinkään kiinnostunut totuuden suhteellisuudesta kuin siitä, että silminnäkijöiden puutteessa niin oikeus kuin katsojatkin joutuvat punnitsemaan pöydälle nousevien väitteiden ja näkökulmien puutteellisuutta.

Turhan tavanomaisesti etenevässä mysteerissä menneisyydestä tippuu uutta tietoa tasaisena virtana minkään siitä erityisesti säväyttämättä tai kauhistuttamatta.

Periranskalaisena elokuvana Putoamisen anatomia pureutuu sanoihin, niiden merkityksiin ja yksilöpsykologiaan kuvallisen kielen kustannuksella. Liki kliseisesti vaimo ja mies ovat molemmat ahdistuneita kirjailijoita.

Vastaavassa amerikkalaisessa jännärissä ja lakitupadraamassa pariskunta voisi tulla liike-elämän puolelta tai talouseliitistä, kuten vertailun kohteena mieleen juolahtavassa Barbet Schroederin Onnen kulisseissa (1990).

VIIME kädessä Trietin ohjaus ei sukella epäillyn rikoksen ja henkilöiden ailahteleviin motiiveihin lainkaan niin rankasti ja verevästi kuin näin puhtaasti luonneanalyysinä esiintyvältä teokselta sopisi odottaa.

Putoamisen anatomiaa leimaa kyllä sofistikoitunut mutta säyseän kulturelli eetos, jonka takaa paljastuu syyllisyyden ja kompromissien katkeroittamien ihmisten arkista avuttomuutta elämän raskaan painon alla. Juonen varsinainen moottori, mahdollinen murha, jää sen rinnalla melkein sivuseikaksi.

Kuulemme tuomion, mutta jäämme miettimään ratkaisua.