Se maailma, jonka sodasta kotikaupunkiinsa Turkuun palaava Mauno Koivisto kohtasi, oli peräti toisenlainen kuin se, josta hän oli sotaan lähtenyt. Oli voitettava hämmennys, löydettävä työtä ja päästävä kiinni elämään. Työtä löytyi rakennuksilta ja telakoilta, aikanaan satamasta.

Parantaakseen valmiuksiaan työelämässä Koivisto kävi rintamamiehille järjestetyn metalliviilarin peruskurssin. Työn ohella opiskelusta tulikin olennainen osa hänen elämäänsä. Tiedon tiellä avartui myös maailmankuva; edellytykset jäsentää ympärillä kuohuvaa yhteiskuntaa syvenivät.

Mauno Koivisto tuli työmailla havaitsemaan, etteivät olot rauhan aikanakaan olleet rauhallisia. Kommunistit olivat saaneet lailliset toimintaoikeudet, ja heidän ylivaltansa turkulaisilla työpaikoilla oli yleensä hyvin selvä. Työpaikkaliikehdinnän, mielenosoitusten ja lakkojen luonne oli selkeän poliittinen. Niillä pyrittiin vaikuttamaan hallitusten kokoonpanoon ja päätöksiin. Valtavirta imi mukaansa, eikä erimielisyyttä suvaittu. Epäilijät ja vastaan väittäjät saivat usein huomata fyysisen koskemattomuutensa olevan uhattuna.

Ajan tasalla pysymiseksi kokoonnuttiin työpaikka-aktiivien joukolla säännöllisesti Turun työväentalolla tai Sosialisti-lehden toimituksessa, jonka päätoimittajana oli Rafael Paasio, joka piankin huomasi nuoren Mauno Koiviston kyvykkyyden ja raikkaat kannanotot. Sosialistin palstoille ilmestyi uusi teräväkynäinen pakinoitsija Puumies, nimimerkki, jolla Koivisto osallistui turkulaiseen työmaakeskusteluun käyden purevasti kommunistien kimppuun. Nämä iskivät omilla foorumeillaan kiivaasti takaisin, mistä seurasi Puumiehen palstoihin kohdistuneen mielenkiinnon kasvaminen entisestään.

Suomen satamat olivat varsinkin 1940-luvun jälkipuoliskolla levottomia paikkoja. Niiden kautta kulkivat Suomen vienti ja tuonti. Satamat pitivät kansakunnan verenkierron käynnissä. Sen vuoksi ne olivat avainasemassa myös työpaikkojen kovissa kamppailuissa. Kommunistien työmaaliikehdinnän tavoitteet olivat korostetun poliittiset: haluttiin aiheuttaa mahdollisimman paljon vaikeuksia Fagerholmin hallitukselle ja lopulta kaataa se.

Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa kommunistit kärsivät suurtappion, eikä heitä enää päästetty hallitukseen. Presidentti Paasikivi nimitti Fagerholmin johdolla sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen, jonka yhtenä tärkeänä tehtävänä oli saada aikaan järjestys työpaikoilla, joista tärkeimpiin satamat kuuluivat.

Tällaisessa ilmapiirissä Mauno Koivisto aloitti työnsä Turun satamassa ensimmäisenä tehtävänään hiililaivan lastin purkaminen. Hänestä tuli aikanaan sataman työkonttorin hoitaja, jonka tehtävänä oli jakaa työvuorot niin, että satama voitiin pitää toiminnassa. Satamien lakkoherkkyys oli uhka koko maan taloudelle ja huollolle. Sekä SDP että SAK olivat asettuneet jyrkästi vastustamaan lakkoliikehdintää, jonka poliittiset tavoitteet tietenkin olivat selvästi nähtävissä.

Satamatöitten ohessa ja lomassakin Mauno Koivisto opiskeli tiiviisti ja tehokkaasti. Hän oli aloittanut jo vuonna 1945 Turun suomalaisen yhteiskoulun iltakursseilla tähdäten ensin keskikoulun, sitten ylioppilastutkinnon suorittamiseen.

Koivisto toimi kolmisen vuotta Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana, virassa, joita ei siihen aikaan paljon ollut. Hänen laatimansa pistelaskujärjestelmä oli tiiviissä käytössä parisenkymmentä vuotta.

Ylioppilaksi Mauno Koivisto kirjoitti Turun Suomalaisen yhteiskoulun iltalinjalta. (Kuva: Lehtikuva)

Opin tie vei aikanaan – syksyllä 1956 – aina väitöskirjaan saakka;  Mauno Koivisto väitteli filosofian tohtoriksi aiheenaan sosiaaliset suhteet Turun satamassa.

Turun poliittiseen elämään Koivisto osallistui mm. Turun akateemisen sos.-dem. yhdistyksen (sittemmin Turun sos.-dem. opintoväen Ursin-seura) puheenjohtajana. Vuoden 1956 kunnallisvaaleissa hänet valittiin kaupunginvaltuustoon ja heti perään valtuustoryhmän sihteeriksi. Kunnallispoliittinen ura jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo seuraavana vuonna hän siirtyi Helsingin Työväen säästöpankin johtajaksi ja pian toimitusjohtajaksi.

Sosialidemokraattisen puolueen 1950-luvun puolessa välissä alkanut hajaannus aiheutti pitkäksi aikaa pahoja vinoutumia koko maan poliittiseen elämään. Puolueen myötä hajosivat myös työväen suuret joukkojärjestöt. Turun Päivälehden palstoille ilmestyi uudelleen nimimerkki Puumies, jonka takana Mauno Koivisto ruoti terävästi puolueriidan molempia puolia.

Pakinoitsijan ja päätoimittajan ajatukset puolueriidasta olivat pitkälle samansuuntaiset: poliittinen liike, puolue, oli tärkein. Se ulotti vaikutuksensa koko yhteiskuntaan Kun riidan voimistuessa ja kahtiajaon nopeasti syventyessä oli valittava puolensa, Paasio ja Koivisto asettuivat tukemaan sittemmin enemmistön saavuttanutta linjaa.

Helsinkiin siirryttyään Mauno Koivisto otti etäisyyttä riitaisasta puoluekentästä. Menestyäkseen pankin oli voitava palvella työväenliikkeen kaikkia osapuolia, järjestöjä ja henkilöitä. Helsingin työväen säästöpankki nousikin maan suurimmaksi säästöpankiksi.

On jonkin mittainen paradoksi, että Mauno Koivistosta, jonka liittymistä poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen kommunistien vastainen taistelu niin voimakkaasti sävytti, tuli vasemmistopuolueiden yhteistyön aktiivinen puolestapuhuja ja edistäjä. Hän suhtautui kriittisesti puolueensa omaksumaan ulkopoliittiseen linjanvetoon ja käyttäytymiseen. Vuoden 1962 presidentinvaaleja varten perustettuun Honka-liittoon Koivisto suhtautui hyvin kielteisesti.

Sosialidemokraattisen liikkeen hajaannuksen lopettamisen Koivisto näki välttämättömäksi edellytykseksi normaaliolojen palauttamiselle maahan. Tähän tavoitteeseen hän näki kuuluvan myös sen, että sosialidemokraatit selkeästi tukevat virallista ulkopolitiikkaa. Koivisto liittyi jo varhain Suomi-Neuvostoliitto -seuran jäseneksi.

Pääministeri Rafael Paasio ja hänen valtiovarainministerinsä Mauno Koivisto. Paasion I hallitus 1966-1968.

Maaliskuun 1966 eduskuntavaaleissa ja jo puolitoista vuotta aikaisemmin pidetyissä kunnallisvaaleissa SDP nousi jälleen maan selvästi suurimmaksi puolueeksi. Eduskuntaan tuli vasemmiston enemmistö. Näistä asetelmista SDP:n puheenjohtajaksi 1963 valittu Rafael Paasio lähti muodostamaan hallitusta.

Pitkien ja vaikeiden neuvottelujen jälkeen Paasion ensimmäinen hallitus muodostettiin vasemmistopuolueiden ja keskustapuolueen varaan. Näin kommunistit palasivat Suomen hallitukseen lähes kahden vuosikymmenen tauon jälkeen.

Hallituksen muodostaja nosti Mauno Koiviston valtiovarainministeriksi, mikä merkitsi  myös tämän nousemista pysyvällä tavalla valtakunnan politiikan keskeisten hahmojen joukkoon.

Tuore valtiovarainministeri sai kokemusta politiikan kovista realiteeteista, kun hallitus vuoden 1967 lokakuussa päätti devalvoida markan 31,25  prosentilla, jotta vienti saataisiin vetämään. Devalvaatio oli pakko tehdä, mutta sen mahdollisuus oli julkisuudessa jyrkästi kiellettävä, ettei tilanne pääsisi käsistä. Koivisto torjui julkisuudessa totisin ilmein devalvaation “julman huonona ratkaisuna” vielä hetkeä ennen dramaattisen päätöksen tekemistä.

Tapahtumien kiivas rytmi jatkui, kun Mauno Koivisto vain viikko devalvaatiopäätöksen jälkeen nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi. Historian kulku ennakoi itseään, kun porvarillisten puolueiden tukemana vastaehdokkaana oli Ahti Karjalainen.

Koivisto oli voimakkaasti puhunut välttämättömyydestä tarkistaa sosialidemokraattien ulkopoliittista linjanvetoa, mikä merkitsi myös puolueen ja Urho Kekkosen  suhteiden parantamista. Puolue asettuikin tukemaan Kekkosen uudelleenvalintaa vuoden 1968 presidentinvaaleissa. Puolueen kenttäväen keskuudessa ei Kekkosen tukemiselle kovinkaan runsaasti kannatusta löytynyt. Sosialidemokraatit saivatkin presidentinvaaleissa historiansa alhaisimman ääniosuuden, 15,5 prosenttia. Kekkonen tuli valituksi, mutta hänen päätukijansa SDP kärsi murskatappion.

Presidentinvaaleja seurannut poliittinen prosessi nosti Mauno Koiviston takaisin hallitukseen, tällä kertaa pääministeriksi. Ajan tavan mukaan hallitus pyysi eroa presidentinvaalien jälkeen, vaikka itse presidentti ei vaihtunutkaan.

Sosialidemokraattisen puolueen puolueneuvosto teki päätöksen, ettei puolueen puheenjohtaja ja pääministeri voi olla sama henkilö. Paasion oli valittava, väistyykö hän puheenjohtajan vai pääministerin paikalta. Hän valitsi – monelle pettymykseksi – puheenjohtajan tehtävät, joten uuden pääministerin valinta oli edessä.

Mauno Koiviston johtamasta hallituksesta tuli poikkeuksellisen laajapohjainen, tukenaan 164 kansanedustajaa. Koiviston ensimmäisen hallituksen ohjelma oli lyhyt ja verraten yleinen painottuen lähinnä talouspolitiikkaan.

Ensikertalainen pääministeri puolentoista vuoden hallituskokemuksella oli kovassa seurassa. Muiden hallituspuolueiden edustajina oli  aikansa kovimpia nimiä. Suomalaisen politiikan maisemaan oli kuitenkin Mauno Koiviston myötä tullut hahmo, jonka julkiskuva ei noudattanut mitään aikaisemmin nähtyä kaavaa. Koivisto ei selittänyt asioita parhain päin, hän teki pikemminkin päinvastoin. Hän puhui asioista ja tilanteesta mieluummin vähän synkemmin kuin mihin välttämättä olisi ollut aihettakaan.

Kansan keskuudessa kehittyi erityinen kuva Mauno Koivistosta poliitikkona, joka uskaltaa olla rehellinen. Tämä henkilökuva vahvistui ja kantoi pitkälle yli vuosikymmenien.

Koiviston hallituksen aikana kehittyi suomalaisessa työmarkkinapolitiikassa ilmiö, jolla oli vaikutusta vuosikymmeniksi eteenpäin: tulopolitiikka ja tulopoliittiset ratkaisut. Ne olivat saaneet alkunsa jo edellisen hallituksen aikana, ja ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, Liinamaa I, tehtiin työmarkkinaosapuolten väliseen konsensukseen perustuen Koiviston hallituksen aikana ja sen merkittävällä myötävaikutuksella.

Vuoden 1970 eduskuntavaalit toivat hallituspuolueille merkittävän tappion. Seurauksena oli muutama poliittisesti epävakaa vuosi virkamieshallituksineen ja ennenaikaisine vaaleineen.

Mauno Koivisto vetäytyi Suomen Pankin suojiin palatakseen taas lyhyeksi aikaa hallitukseen 1972, tällä kertaa valtiovarainministeriksi. Vähemmistöhallituksen edessä oli kansainvälisesti ja kansallisesti mittavia tehtäviä, joiden hoitamiseksi sen hartiat olivat liian kapeat. Tärkein haaste oli vapaakauppasopimuksen aikaansaaminen Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa. Oli siis ryhdyttävä rakentamaan parlamentaarisesti riittävän laajapohjoista hallitusta. Hallitus jättikin eronpyyntönsä heinäkuussa viitaten parlamentaarisen enemmistöhallituksen välttämättömyyteen.

Mauno Koivisto johti hallituspohjan laajentamista koskevia neuvotteluja, jotka takkuilivat pahasti. Enemmistöhallitus voitiin muodostaa vasta syyskuussa 1972, ja sen johtoon tuli SDP:n puoluesihteeri Kalevi Sorsa, joka oli toiminut vähemmistöhallituksen ulkoministerinä. Koivisto ei uuteen hallitukseen tullut, ja hän keskittyi toimiinsa Suomen Pankin pääjohtajana.

Vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeinen tilanne nosti Mauno Koiviston jälleen pääministeriksi.  Hallitus muodostettiin SDP:n, keskustapuolueen, SKDL:n ja RKP:n varaan. Verraten yleisesti arveltiin Kekkosen nimittäneen hallituksen johtoon nimenomaan juuri Koiviston sen vuoksi, että hänen odotettiin epäonnistuvan tehtävässään ja menettävän kiistattoman suosikkiasemansa seuraavaa presidenttiä aikanaan valittaessa.

Kysymys Urho Kekkosen jälkeisen Suomen johtajuudesta sävyttikin sekä hallituksen työtä että kaikkea poliittista elämää. Koivisto näki asetelmien kehittymisen ja osoitti taitonsa kovassa poliittisessa pelissä. Hän halusi pitää hallituksensa pystyssä, kun omia suunnitelmiaan kehittävät hallituskumppanit pyrkivät sitä kaatamaan, jotta Koiviston epäonnistuminen realisoituisi.

Julkisuuteen alkoi eri sanansaattajien välityksellä tulla presidentin kriittisiä kannanottoja pääministerin tavasta hoitaa asioita, tavasta, jota viesteissä luonnehdittiin jahkailuksi, jonka vuoksi pääministerin olisi ymmärrettävä erota.

Koivisto ei antanut presidentin lausumiksi mainittujen viestien horjuttaa itseään. Hän asettui päättäväisesti vastarintaan, mikä jo sinänsä kertoi uuden aikakauden koittamisesta Suomen poliittisessa historiassa. Urho Kekkosta ei moni vastustanut.

Mauno Koivisto 1987.

Tilanne huipentui huhtikuussa 1981 Koiviston kuuluisaan kadulla annettuun televisiohaastatteluun, jossa hän totesi vain eduskunnan voivan erottaa pääministerin. Tämän tuli perustuslain mukaan nauttia eduskunnan mutta ei välttämättä tasavallan presidentin luottamusta. Tällainen parlamentarismia vahvasti painottava tulkinta oli tuon ajan poliittisessa ilmapiirissä mullistava.

Johtaville poliitikoille selvisi pian, että Urho Kekkosen terveys oli heikentynyt siihen mittaan, että aikaa seuraaja-asetelmien rakentamiseen oli odotettua ja toivottua vähemmän. Mauno Koivisto oli siis kiireesti saatava pois pääministerin paikalta, jonka katsottiin tarjoavan liian edulliset lähtöasetelmat presidentinvaaliin.

Elokuun 1981 budjettineuvottelut oli jo saatettu päätökseen, kun keskustapuolueen puheenjohtaja, ulkoministeri Paavo Väyrynen repi ne uudelleen auki nolaten puoluetoverinsa valtiovarainministeri  Ahti Pekkalan. Hallitus oli saatava nurin kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Tämän kovan valtapelin keskeytti dramaattisesti Urho Kekkosen syyskuussa antama ilmoitus hänen jäämisestään kuukauden mittaiselle sairaslomalle. Tästä seurasi pääministeri Mauno Koiviston perustuslain mukainen siirtyminen hoitamaan tasavallan presidentin tehtäviä.

Jo lokakuussa hallitus totesi Urho Kekkosen oman ilmoituksen ja sitä tukevan lääkärintodistuksen perusteella tasavallan presidentin tulleen pysyvästi kykenemättömäksi hoitamaan tehtäviään. Tästä seurasi, että tasavallan presidentin vaali määrättiin pidettäväksi vuoden 1982 tammikuussa.

Sosialidemokraattisen puolueen piirissä oli jo jonkin ajan ollut käynnissä keskustelu puolueen ehdokkaasta seuraavissa presidentinvaaleissa. Vaihtoehtoisina niminä mainittiin tuolloin Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa. Sorsa oli omalla kohdallaan päätynyt siihen, että Koivisto tulisi asettaa ehdokkaaksi laajan kansansuosionsa vuoksi. Nopeasti kehittynyt poliittinen tilanne vahvisti tämän luonnolliseksi ratkaisuksi.

Marraskuussa 1981 SDP:n puolueneuvosto asetti Mauno Koiviston puolueen presidenttiehdokkaaksi.

Pertti Paasio

Kirjoittaja on pitkäaikainen SDP:n kansanedustaja ja ministeri.