Sosialidemokraattinen työväenliike kokosi rivinsä ja muodosti Suomen työväenpuolueen Turun puoluekokouksessa 1899.

Tänään Turussa järjestetyssä juhlatilaisuudessa katsottiin kahden paneelikeskustelun voimin niin menneisyyteen kuin tulevaan.

Toisessa, Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Kaisa Pennyn juontamassa paneelikeskustelussa pohdittiin, mitä vuoden 1899 teemat voisivat merkitä tänä päivänä.

– Moni myös ennen minua puolueeseen minua liittynyt jakaa sen saman kokemuksen, että eivät muista, milloin puolueessa olisi tehty tällaista tulevaisuuteen katsovaa ohjelmatyötä yhdessä, Marin sanoi.

Hän kokee juuri ohjelmatyön tuoneen SDP:lle voiton viime eduskuntavaaleissa. Marin tunnustautui myös ohjelmatyöfriikiksi ja sanoi hallitusneuvottelujen olleen elämänsä parasta aikaa.

– Oli hienoa kirjoittaa tulevaisuuden Suomea. Olen todella ylpeä siitä ohjelmasta, jota yhdessä saatiin kasaan.

Marin toi juhlaväelle esiin myös omat kolme tulevaisuuden ”utopiaa” tai konkreettista tavoitetta, jotka hän haluaisi nähdä jo lähitulevaisuudessa toteutuvan.

Ensinnä hän kysyi, miksei 4 päivän työviikko ja 6 tunnin työpäivä voisi olla seuraava tavoite.

– Onko se 8 tuntia se lopullinen totuus. Minun mielestäni ihmiset ansaitsevat enemmän aikaa perheittensä, läheistensä, harrastusten ja sivistyksen parissa. Tämä voisi olla se seuraava askel meille työelämässä.

Lisäksi Marinin mukaan SDP:n pitäisi tarttua lapsiperheköyhyyteen nykyistä suuremmalla vakavuudella.

– Kolmas konkreettinen asia olisi se, että yksikään ikäihminen ei pelkäisi vanhenemista.

Demarinaisten puheenjohtaja, eurooppaministeri Tytti Tuppurainen toi esiin sen, että Turun puoluekokouksessa 1889 nostettiin esiin vaatimuksia naisten aseman parantamiseksi. Tavoitteeksi asetettiin jo tuolloin ”naisten ja miesten täydellinen yhdenvertaisuus.”

– Se on juuri sitä, mistä SDP:n puheenjohtaja Antti Rinnekin on puhunut, että olemme silloin parhaimmillamme, kun olemme rohkeimmillamme, Tuppurainen kuvasi tavoitteen ennakkoluulottomuutta tuona aikana.

Tuppurainen kuitenkin muistutti, että tavoiteltavaa riittää vielä. Esimerkiksi naisenemmistöä ei ole vielä koskaan ollut eduskunnassa. Hän nosti esiin myös Suomessa ilmenevän kunniaväkivallan, jota pitää kitkeä.

Tuppurainen peräsi myös naisten ja miesten palkkaeron kuromista umpeen.

– 17 prosentin palkkaero ei voi olla sellaisessa yhteiskunnassa totta, jossa naiset ja miehet ovat täysin yhdenvertaisia.

Tuppurainen paheksui sitä, että osa on naureskellut hallituksen eläkekorotuksille.

– Minua ei naurata, Tuppurainen sanoi ja painotti eläkekorotusten olevan samalla tasa-arvoteko, sillä se hyödyttää nimenomaan pienituloisia eläkkeensaajia, joista suurin osa on naisia.

Kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari pohdiskeli, miksi suomalaiset on maailman onnellisin kansa. Hän nosti esiin demarien työn sivistyksen puolesta ja maksuttoman kirjastolaitoksen merkityksen onnellisuuden tuottamisessa.

SDP:n puoluesihteri Antton Rönnholm muistutti, että maailmassa on yhä paikkoja, joissa eletään samanlaisessa todellisuudessa kuin Suomessa elettiin SDP:n syntyessä 120 vuotta sitten. Tässäkin mielessä työtä riittää.

Demarinuorten varapuheenjohtaja Pinja Perholehto näki torpparikysymyksessä paljon samaa kuin on esimerkiksi vuokratyöntekijöiden kohdalla tänään. Perholehto kehottikin palaamaan työväenliikkeen juurille ja nostamaan näitä asioita esiin. Vaikka luokkatietoisuus on kadonnut, eroja ihmisten välillä on edelleen, Perholehto totesi.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja, Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä ja yliopistonlehtori Jenni Karimäki pohtivat juhlatilaisuuden toisessa paneelikeskustelussa esimerkkien voimin, mitä historiassa olisi tapahtunut, jos SDP olisi toiminut sen eri käänteissä toisin.

Yhden kysymyksistä paneelille antoi Helsingin Sanomat, jossa todettin SDP:n 1970–1980-luvuilla hukanneen mahdollisuuden ottaa Koijärveltä lähtenyt ympäristöaktivismi osaksi sosiaalidemokraattista liikettä.

– SDP olisi nyt paljon suurempi puolue, jos olisimme omaksuneet voimakkaat ympäristöpainotukset ajoissa, entinen SDP:n kansanedustaja ja ministeri Jacob Söderman sanoi lehdelle.

Jenni Karimäki totesi pitävänsä hyvänä kysymyksenä, olisiko SDP nyt isompi, jos se olisi onnistunut syleilemään Koijärven liikkeen osaksi itseään.

Karimäki muistutti, että vihreän liikkeen sisällä 1970–80 luvuilla oli varteenotettava malli nostaa vain ympäristöteemat tapetille ja kanavoida ne muun muun muassa sosialidemokraattisen puolueen kautta.

Karimäen mukaan tahtotila ja aste, joilla ympäristöasioihin muissa puolueissa tuolloin suhtauduttiin, käänsi kuitenkin kelkan ja vihreät järjestäytyi puolueeksi.

Markku Jokisipilä piti mahdollisena tietyin ennakkovarauksin sitä, että vihreät olisi voinut kanavoida politiikkansa SDP:n kautta. Jännitepintaa olisi kuitenkin tuonut esimerkiksi suhde teollisuusväestöön.

– Vihreät oli silloin aikanaan myös aika radikaalilla tavalla arvoliberaali.