Journalismin tekijöitä on viime päivät puhuttanut kaunokirjallisesta tenhostaan palkittu reportaasitoimittaja, joka paljasti sepittäneensä Aamulehden kehuttuihin juttuihinsa keksittyjä haastatteluita ja olemattomia ihmisiä.

Alamme ihmiset kauhistuivat skandaalista. Ennenkuulumatonta! Ei tätä olisi voinut arvata! Pois tuo hylkiö meidän joukostamme!

Pöyristyksen määrä johtunee joidenkin tekojen häikäilemättömyydestä, tarkoituksellisesta lukijoille valehtelemisesta. Ei paljon auta kirjoittajan selittää, että sepittämiset on tehty kerronnan mehukkuuden lisäämiseksi – ne ovat yksiselitteisesti väärin ja pilaavat koko alamme mainetta.

PALJON enemmän ja pitkäkestoisemmin median luotettavuutta nakertavat journalistiset etiikan rajojen venyttämiset, jotka tehdään harmaalla alueella.

Niistä jaetaan lähinnä tyylittömyyspisteitä – ja niitäkin alan sisäisenä perimätietona, ei ikinä julkisesti.

Jokainen pitempään töitä tehnyt journalisti tuntee tai tietää jonkun kollegan, joka toimii työssään välillä kyseenalaisesti – ja saa sen lisäksi tai siitä huolimatta mainetta ja suitsutusta, sekä vapaat kädet määrätä omista työtehtävistään klikkihittien ja skuuppien toivossa.

ITSEKIN tiedän palkitun seurapiiritoimittajan, joka otti elämäntehtäväkseen kaverijulkkiksiensa maineen varjelun, ja kaunisteli näiden toimintaa lukijoilleen vuosikaudet.

Tiedän myös palkitun politiikan toimittajan, joka tarinallistaa juttujaan yhden lähteen varassa ja luo vauhdikkaita päätelmäketjuja, jotka voisivat pitää paikkansa – ja toisinaan tuurilla pitävätkin, koska hyvä tarina tuppaa toteuttamaan itsensä. Jos juttujen johtopäätöksiä pitää oikoa, se tehdään verkossa jälkeenpäin vaivihkaa ja anteeksipyytelemättä.

Tiedän eräänkin palkitun taloustoimittajan, joka jätti kertomatta että hänen vakiolähteensä, “nimettömänä pysyttelevä yritysvaikuttaja”, pysytteli nimettömänä siksi että hänellä oli takanaan monta konkurssia ja veropetosta, jotka olisivat vieneet puheilta todistusvoimaa. Toinen vakiolähde oli ministeriään inhonnut korkea virkamies, jonka lauseita toimittaja otti omiin nimiinsä muka puolueettomina analyyseina.

Tiedän palkitun ulkomaantoimittajan, joka yksin tekemillään reissuilla Kaakkois-Aasiassa loi haastateltaville hiukan merkittävämpiä identiteettejä kokemusasiantuntijoina. Tai todennäköisesti sai heidät analysoimaan alueensa tilannetta kummasti aina toimittajan kaipaamalla tavalla.

Tiedän myös toimituksen palkittua johtoa, joka katsoi palkitun tähtitoimittajansa epäeettisiä työtapoja ja jopa nuorten kesätoimittajien käpälöintiä sormiensa läpi.

Tätä käytöstä kyseenalaistaneille johto muistutti, että hahmo oli yksi instituution brändinimistä. Muistinko mainita kaikki ne palkinnot, joita hän oli toimitukseen tuonut?

KAIKKI edellämainituista ihmisistä eivät ole enää työelämässä tai journalismin palveluksessa. Tapahtumistakin on vuosia.

Jos joku heistä kärähtäisi nyt Aamulehti-gaten kaltaisista teoista, varmasti moni kollega muistaisi nämä aiemmatkin ja pienemmät synnit.

Ja julistaisi (vähän kuten minä nyt) huomanneensa jo vuosia sitten, miten kollega oli läpeensä kelvoton ihminen ja alalle häpeäksi JA KYLLÄHÄN ME KAIKKI TIEDETTIIN.

Unohtaisimme vain, miksi emme sanoneet näistä takavuosina mitään. En minäkään uskaltanut tai tohtinut.

ONKIN aika tekopyhää syyllistää nyt esimerkiksi Aamulehden rivitoimittajia ja välijohtoa siitä, etteivät nämä avanneet suutaan aiemmin, vaikka huomasivatkin palkitun kollegan töissä outouksia.

Täytyisi olla aika kovanaamainen yksilö, että uskaltaisi mennä puhumaan toimituksen johdolle epäilyjään työkaverista, jonka työn jälkeä pomot kilvan ylistävät. Todennäköisesti vastauksena olisi tullut tyrmäys, ehkä moitteetkin tähtihahmon panettelusta.

Jälkiviisailta lynkkaajilta ja sormi pystyssä paheksuvilta, kilpailevien uutismedioiden pomoilta voisikin nyt kysyä vilpittömästi: etkö ole ikinä huomannut omassa toimituksessasi samanlaisia puolinäkymättömiä tähtikultteja, joita itse olet pönkittänyt?

Entäpä sinä, Aamulehti-toimittajan palkintojen perumista vaativa rivikollega: koska viimeksi olet itse viikkokokouksessa ääneen kyseenalaistanut toimituksesi tai pomojesi eettisesti outoja ratkaisuja?

Jos vastaat, ettei sellaisia ole ikinä ollut, onnittelen lämpimästi.

AINA JA KAIKESSA oikein toimivia työyhteisöjä on journalisteillakin harvassa – lähinnä unelmissa.

Useimmiten sellaisen väittäminen on…. niin, juuri samanlaista todellisuuden sepittämistä kuin mistä nyt on Aamulehti-gatessa puhuttu.

Ilman aitoa, avointa itsekritiikkiä alallamme ei ole hyviä tulevaisuudennäkymiä, eikä pelkkä yksittäisen väärintekijän joukkolynkkaaminen auta yleisön luottamuksen palauttamisessa.